Jobs 7
1 Ja, mannen hev ein strid på jordi; hans dagar gjeng som leigedagar.
Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
2 Som trælen lengtar etter skugge, og leigekar på løni ventar,
Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
3 so fekk eg månader av vonbrot og næter fulle utav møda.
Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
4 Eg segjer når eg gjeng til kvile: «Når skal eg atter standa upp?» Og kvelden vert so lang, so lang: Eg ligg uroleg alt til dagsprett.
Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
5 Og makk og sår min likam dekkjer, og hudi skorpnar og bryt upp att.
Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
6 Mi tid fer snøggar’ enn ein skutel, og ho kverv utan nokor von.
Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
7 Hugs på: mitt liv er som ein pust; mitt auga ser’kje lukka meir.
Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
8 Snart er eg løynd for alle augo; du fåfengt stirer etter meg.
Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
10 snur ei attende til sitt hus; hans heimstad kjenner han’kje meir.
Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
11 Difor vil’kje munnen stagga, men tala i min djupe hugverk og klaga i mi sjælenaud.
Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
12 Er eg eit hav, er eg ein drake, med di du vaktar so på meg?
Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
13 Eg tenkjer: «Lægjet skal meg lindra, og sengi letta suti mi» -
Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
14 då skræmer du meg upp med draumar, og støkkjer meg med ville syner,
Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
15 so at eg heller ville kjøvast, ja døy, enn vera slik ei beingrind.
Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
16 D’er nok! Eg liver ikkje æveleg; Haldt upp! Mitt liv er som ein pust.
Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
17 Kva er ein mann, at du han vyrder og retter tanken din på honom,
Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
18 heimsøkjer honom kvar ein morgon, ransakar honom kvar ei stund?
Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
19 Når tek du frå meg auga ditt? Meg slepper med eg svelgjar råken?
Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
20 Hev eg gjort synd, kva gjer eg deg, du som på mannen vaktar stødt? Kvi hev du meg til skiva valt? So eg hev vorte meg ei byrd?
Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
21 Kvi gjev du ikkje syndi til? Kvi ansar du på mine brot? No sig eg snart i moldi ned; og leitar du, so er eg burte.»
Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
