Psalmien 132
1 Veisu korkeimmassa Kuorissa. Muista, Herra, Davidia, ja kaikkia hänen vaivojansa,
Ein song til høgtidsferderne. Herre, kom i hug for David all hans møda!
2 Joka Herralle vannoi, ja lupasi lupauksen Jakobin väkevälle:
Han som svor for Herren, lova Jakobs velduge:
3 En mene huoneeni majaan, enkä vuoteeseeni pane maata;
«Ikkje gjeng eg inn i mitt heimetjeld, ikkje stig eg upp på lega i mi seng,
4 En anna silmäini unta saada, enkä silmälautaini torkkua,
ikkje unner eg augo svevn, ikkje augneloki ein blund,
5 Siihenasti kuin minä löydän sian Herralle, Jakobin väkevän asumiseksi.
fyrr eg finn ein stad for Herren, ein bustad for Jakobs velduge.»
6 Katso, me kuulimme hänestä Ephratassa: me olemme sen löytäneet metsän kedoilla.
Sjå, me høyrde um henne i Efrata, so fann me henne i skogbygdi.
7 Me tahdomme hänen asuinsioihinsa mennä, ja kumartaa hänen jalkainsa astinlaudan edessä.
Lat oss ganga til hans bustad, lat oss tilbeda for hans fotskammel!
8 Nouse, Herra, sinun lepoos, sinä ja sinun väkevyytes arkki.
Statt upp, Herre, og kom til din kvilestad, du og ditt veldes kista!
9 Anna pappis pukea heitänsä vanhurskaudella ja sinun pyhäs riemuitkaan.
Prestarne dine klæde seg i rettferd, og dine trugne ropa med fagnad!
10 Älä käännä pois voideltus kasvoja, sinun palvelias Davidin tähden.
For David, din tenars skuld vis ikkje frå deg åsyni åt den du hev salva!
11 Herra on vannonut Davidille totisen valan, ja ei hän siitä vilpistele: sinun ruumiis hedelmästä minä istutan istuimelles.
Herren hev svore David ein sann eid, den gjeng han ikkje ifrå: «Av di livsfrukt vil eg setja kongar på din stol.
12 Jos sinun lapses minun liittoni pitävät, ja minun todistukseni, jotka minä heille opetan, niin heidän lapsensa myös pitää sinun istuimellas istuman ijankaikkisesti.
Dersom dine søner held mi pakt og mine vitnemål som eg skal læra deim, so skal og deira søner æveleg og alltid sitja på din kongsstol.»
13 Sillä Herra on Zionin valinnut, ja tahtoo sitä asuinsiaksensa.
For Herren hev valt seg Sion, han ynskte det til sin bustad:
14 Tämä on minun leponi ijankaikkisesti: tässä minä tahdon asua; sillä se minulle kelpaa.
«Dette er min kvilestad for all tid, her vil eg bu, for det hev eg ynskt.
15 Minä hyvästi siunaan hänen elatuksensa, ja hänen köyhillensä kyllä annan leipää.
Maten her vil eg rikleg signa, dei fatige vil eg metta med brød,
16 Hänen pappinsa minä puetan autuudella; ja hänen pyhänsä pitää ilolla riemuitseman.
og prestarne vil eg klæda med frelsa, og dei gudlege skal ropa høgt av fagnad.
17 Siellä minä annan puhjeta Davidin sarven: minä valmistan kynttilän voidellulleni.
Der vil eg lata veksa upp eit horn for David, der hev eg stelt til ei lampa for den eg hev salva.
18 Hänen vihollisensa minä häpiällä puetan; mutta hänen päällänsä pitää hänen kruununsa kukoistaman.
Hans fiendar vil eg klæda med skam, men yver honom skal hans kruna stråla.»
