Jobin 7

1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

Ja, mannen hev ein strid på jordi; hans dagar gjeng som leigedagar.

2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

Som trælen lengtar etter skugge, og leigekar på løni ventar,

3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

so fekk eg månader av vonbrot og næter fulle utav møda.

4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Eg segjer når eg gjeng til kvile: «Når skal eg atter standa upp?» Og kvelden vert so lang, so lang: Eg ligg uroleg alt til dagsprett.

5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Og makk og sår min likam dekkjer, og hudi skorpnar og bryt upp att.

6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Mi tid fer snøggar’ enn ein skutel, og ho kverv utan nokor von.

7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Hugs på: mitt liv er som ein pust; mitt auga ser’kje lukka meir.

8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

Snart er eg løynd for alle augo; du fåfengt stirer etter meg.

9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)

Som skyi framum fer og kverv, so ingen att frå helheim vender, (Sheol h7585)

10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

snur ei attende til sitt hus; hans heimstad kjenner han’kje meir.

11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Difor vil’kje munnen stagga, men tala i min djupe hugverk og klaga i mi sjælenaud.

12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Er eg eit hav, er eg ein drake, med di du vaktar so på meg?

13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

Eg tenkjer: «Lægjet skal meg lindra, og sengi letta suti mi» -

14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

då skræmer du meg upp med draumar, og støkkjer meg med ville syner,

15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

so at eg heller ville kjøvast, ja døy, enn vera slik ei beingrind.

16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

D’er nok! Eg liver ikkje æveleg; Haldt upp! Mitt liv er som ein pust.

17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

Kva er ein mann, at du han vyrder og retter tanken din på honom,

18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

heimsøkjer honom kvar ein morgon, ransakar honom kvar ei stund?

19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Når tek du frå meg auga ditt? Meg slepper med eg svelgjar råken?

20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Hev eg gjort synd, kva gjer eg deg, du som på mannen vaktar stødt? Kvi hev du meg til skiva valt? So eg hev vorte meg ei byrd?

21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.

Kvi gjev du ikkje syndi til? Kvi ansar du på mine brot? No sig eg snart i moldi ned; og leitar du, so er eg burte.»