Job 30
1 But now [they that are] younger than I, have me in derision, whose fathers I would have disdained to set with the dogs of my flock.
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 Yes, to what [might] the strength of their hands [profit] me, in whom old age had perished?
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 For want and famine [they were] solitary; fleeing into the wilderness in former time desolate and waste.
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 Who cut up mallows by the bushes, and juniper roots [for] their food.
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 They were driven forth from among [men], (they cried after them, as [after] a thief; )
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 To dwell in the clefts of the valleys, [in] caves of the earth, and [in] the rocks.
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 Among the bushes they brayed; under the nettles they were collected.
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 [They were] children of fools, yes, children of base men: they were viler than the earth.
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 And now I am their song, yes, I am their by-word.
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 They abhor me, they flee far from me, and spare not to spit in my face.
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 Because he hath loosed my cord, and afflicted me, they have also let loose the bridle before me.
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 Upon [my] right [hand] rise the youth; they push away my feet, and they raise up against me the ways of their destruction.
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 They mar my path, they set forward my calamity, they have no helper.
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 They came [upon me] as a wide breaking in [of waters]: in the desolation they rolled themselves [upon me].
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 Terrors are turned upon me: they pursue my soul as the wind: and my welfare passeth away as a cloud.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 And now my soul is poured out upon me; the days of affliction have taken hold upon me.
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 My bones are pierced in me in the night season: and my sinews take no rest.
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 By the great force [of my disease] is my garment changed: it bindeth me about as the collar of my coat.
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 He hath cast me into the mire, and I have become like dust and ashes.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 I cry to thee, and thou dost not hear me: I stand up, and thou regardest me [not].
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 Thou hast become cruel to me: with thy strong hand thou opposest thyself against me.
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 Thou liftest me up to the wind; thou causest me to ride [upon it], and dissolvest my substance.
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 For I know [that] thou wilt bring me [to] death, and [to] the house appointed for all living.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Yet he will not stretch out [his] hand to the grave, though they cry in his destruction.
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 Did not I weep for him that was in trouble? was [not] my soul grieved for the poor?
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 When I looked for good, then evil came: and when I waited for light, there came darkness.
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 My bowels boiled, and rested not: the days of affliction came upon me.
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 I went mourning without the sun: I stood up, [and] I cried in the congregation.
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 I am a brother to dragons, and a companion to owls.
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 My skin is black upon me, and my bones are burned with heat.
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 My harp also is [turned] to mourning, and my organ into the voice of them that weep.
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
