Psalmen 137

1 Aan Babels stromen zaten wij schreiend Bij de gedachte aan Sion;

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

2 En aan de wilgen, die daar stonden, Hingen wij onze harpen op.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

3 Ja, daar durfden onze rovers Ons nog liederen vragen; En onze beulen: "Zingt ons vrolijke wijsjes Uit de zangen van Sion!"

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

4 Ach, hoe zouden wij Jahweh’s liederen zingen Op vreemde bodem!

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

5 Jerusalem, zo ik u zou vergeten, Ik vergat mijn rechterhand nog eer;

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

6 Mijn tong mag aan mijn gehemelte kleven, Zo ik u niet gedenk: Zo ik niet meer van Jerusalem houd, Dan van het toppunt van vreugde.

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

7 Jahweh, reken de zonen van Edom De dag van Jerusalem toe; Die riepen: Smijt ze neer, smijt ze neer; Neer met haar op de grond!

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

8 En gij, dochter van Babel, moordenares: Heil hem, die u vergeldt wat gij ons hebt gedaan;

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

9 Heil hem, die uw kinderen grijpt, En tegen de rots te pletter slaat!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.