Job 29

1 Y tornó Job a tomar su parábola, y dijo:

Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:

2 ¡Quién me tornase como en los meses pasados, como en los días cuando Dios me guardaba!

"Oi, jospa olisin, niinkuin olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli,

3 Cuando hacía resplandecer su candela sobre mi cabeza, a la luz de la cual yo caminaba en la oscuridad.

jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki!

4 Como fui en los días de mi mocedad, cuando Dios era familiar en mi tienda;

Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä,

5 Cuando aun el Omnipotente estaba conmigo, y mis mozos al derredor de mí;

jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät,

6 Cuando yo lavaba mis caminos con manteca, y la piedra me derramaba ríos de aceite;

jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!

7 Cuando salía a la puerta a juicio, y en la plaza hacía aparejar mi silla:

Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille,

8 Los mozos me veían, y se escondían, y los viejos se levantaban, y estaban en pie.

niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,

9 Los príncipes detenían sus palabras, y ponían la mano sobre su boca.

päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen.

10 La voz de los principales se ocultaba, y su lengua se pegaba a su paladar.

Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen.

11 Cuando los oídos que me oían, me llamaban bienaventurado, y los ojos que me veían, me daban testimonio;

Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;

12 Porque libraba al pobre que gritaba, y al huérfano que carecía de ayudador.

minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut.

13 La bendición del que se iba a perder venía sobre mí, y al corazón de la viuda hacía cantar de alegría.

Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan.

14 Vestíame de justicia, y ella me vestía como un manto, y mí toca era juicio.

Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.

15 Yo era ojos al ciego, y pies al cojo.

Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.

16 A los menesterosos era padre, y de la causa que no entendía, me informaba con diligencia.

Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin.

17 Y quebraba los colmillos del inicuo; y de sus dientes hacía soltar la presa.

Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa.

18 Y decía: En mi nido moriré, y como arena multiplicaré días.

Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka.

19 Mi raíz está abierta junto a las aguas, y en mis ramas permanecerá rocío.

Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksillani.

20 Mi honra se renueva conmigo, y mi arco se renueva en mi mano.

Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'

21 Oíanme y esperaban, y callaban a mi consejo.

He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.

22 Tras mi palabra no replicaban: mas mi razón destilaba sobre ellos.

Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin.

23 Y esperábanme como a la lluvia, y abrían su boca como a la lluvia tardía.

He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle.

24 Si me reía a ellos, no lo creían; ni derribaban la luz de mi rostro.

Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.

25 Aprobaba el camino de ellos, y sentábame en cabecera; y moraba como el rey en el ejército, como el que consuela llorosos.

Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa."