Job 30

1 Pero ahora, se burlan de mí los que son más jóvenes que yo, a cuyos antepasados yo rehusé dejar con los perros de mi rebaño,

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 pues ¿para qué me servía la fuerza de sus manos, si su edad madura y su vigor perecieron?

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 Están anémicos a causa de la miseria y el hambre. Roen la tierra reseca y huyen a la desolación, al lugar tenebroso y despoblado.

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 Arrancan malvas entre los matorrales y se alimentan con raíces de enebro.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 Están expulsados de la comunidad. Contra ellos gritan como a ladrones.

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 Viven en barrancos espantosos, en cuevas de la tierra y en las peñas.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 Aúllan entre los matorrales y se apiñan bajo las ortigas.

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 Generación de necios, generación sin nombre, echados a latigazos de esta tierra.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 ¡Y ahora soy su motivo de mofa y les sirvo de refrán!

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 Me repugnan y se alejan de mí. De mi presencia no refrenan su saliva.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 Porque Él aflojó la cuerda de mi arco y me afligió, ellos se quitaron el freno frente a mí.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 A mi derecha se levanta el populacho, enredan mis pies, me preparan caminos destructivos,

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 desbaratan mi senda, se aprovechan de mi calamidad y nadie los restringe.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 Vienen como abridores de amplia brecha [en el muro] y en medio de la ruinosa tormenta se abalanzan contra mi calamidad.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Los terrores me asaltan de repente, combatieron mi honor como el viento y mi prosperidad desapareció como nube.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 Ahora mi alma se me derrama. Los días de aflicción se apoderaron de mí.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 La noche me taladra los huesos y los dolores que me corroen no descansan.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Una fuerza poderosa desfiguró mi ropa y me aprieta como el cuello de mi abrigo.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Me derribó en el lodo. Quedé como el polvo y la ceniza.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 Clamo a Ti, y no me respondes. Me presento, y Tú no me atiendes.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Te volviste cruel conmigo y me persigues con la fuerza de tu mano.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Me levantas, me haces cabalgar sobre el viento y me deshaces en la tormenta.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 Porque yo sé que me conduces a la muerte, a la casa de reunión para todos los vivientes.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 ¿Sin embargo no extiendes tu mano al que está sobre una pila de ruinas o en su desastre, y por tanto pide socorro?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 ¿No lloré por el afligido? ¿No tuvo compasión mi alma del menesteroso?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 Pero cuando esperaba el bien, me vino el mal. Cuando esperaba luz, me vino oscuridad.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Mis órganos internos se agitan y no reposan. Me confrontan días de aflicción.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Ando ennegrecido, y no por el sol. Me levanto en la congregación y pido ayuda.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Soy hermano de chacales y compañero de avestruces.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Mi piel ennegrecida se me cae, y mis huesos arden de calor.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 Por tanto, mi arpa se convirtió en lamento, y mi flauta es la voz de los que lloran.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.