Job 30

1 “Pero ahora los que son más jóvenes que yo se burlan de mí, cuyos padres consideré indignos de poner con mis perros pastores.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 ¿De qué me sirve la fuerza de sus manos? hombres en los que la edad madura ha perecido?

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 Están demacrados por la carencia y el hambre. Roen la tierra seca, en la penumbra del desperdicio y la desolación.

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 Arrancan hierbas saladas junto a los arbustos. Las raíces del árbol de la retama son su alimento.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 Son expulsados de entre los hombres. Lloran tras ellos como tras un ladrón,

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 para que vivan en valles espantosos, y en agujeros de la tierra y de las rocas.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 Rebuznan entre los arbustos. Están reunidos bajo las ortigas.

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 Son hijos de locos, sí, hijos de malvados. Fueron expulsados a latigazos de la tierra.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 “Ahora me he convertido en su canción. Sí, soy un sinónimo para ellos.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 Me aborrecen, se alejan de mí, y no duden en escupirme a la cara.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 Porque ha desatado su cuerda y me ha afligido; y se han desprendido de la restricción ante mí.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 A mi derecha se levanta la chusma. Me apartan los pies. Ellos lanzan sus caminos de destrucción contra mí.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 Marcan mi camino. Promueven mi destrucción sin la ayuda de nadie.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 Como a través de una amplia brecha llegan. Se enrollan en medio de la ruina.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Los terrores se han vuelto contra mí. Persiguen mi honor como el viento. Mi bienestar ha pasado como una nube.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 “Ahora mi alma se derrama dentro de mí. Los días de aflicción se han apoderado de mí.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 En la estación nocturna mis huesos están calados en mí, y los dolores que me roen no tienen descanso.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Mi vestimenta está desfigurada por una gran fuerza. Me ata como el cuello de mi túnica.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Me ha arrojado al fango. Me he convertido en polvo y cenizas.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 Clamo a ti, y no me respondes. Me pongo de pie, y tú me miras.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Te has vuelto cruel conmigo. Con la fuerza de tu mano me persigues.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Me alzas al viento y me conduces con él. Me disuelves en la tormenta.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 Porque sé que me llevarás a la muerte, a la casa designada para toda la vida.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 “Sin embargo, ¿no se tiende la mano en su caída? ¿O en su calamidad, por tanto, clamar por ayuda?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 ¿No lloré por el que estaba en apuros? ¿No se afligió mi alma por los necesitados?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 Cuando buscaba el bien, vino el mal. Cuando esperaba la luz, llegó la oscuridad.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Mi corazón está turbado y no descansa. Me han llegado días de aflicción.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Voy de luto sin el sol. Me pongo de pie en la asamblea y pido ayuda.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Soy hermano de los chacales, y compañera de los avestruces.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Mi piel se ennegrece y se desprende de mí. Mis huesos están quemados por el calor.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 Por eso mi arpa se ha convertido en luto, y mi pipa en la voz de los que lloran.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.