Job 30

1 “Mas ahora se ríen de mí los que tienen menos años que yo, a cuyos padres yo hubiera desdeñado de tomar como perros para mi ganado.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 Aun la fuerza de sus manos ¿de qué me habría servido? ya que carecen ellos de todo vigor.

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 Muertos de miseria y de hambre roen el yermo, la tierra desolada y vacía.

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 Recogen frutos amargos de arbustos, y se sustentan con raíces de retama.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 Expulsados de la sociedad, y perseguidos con gritos habitan como ladrones,

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 en los barrancos de los torrentes, en las cuevas de la tierra y en las breñas.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 Entre la maleza lanzan sus gritos, y se reúnen bajo las zarzas.

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 Son hombres insensatos, hijos de gente sin nombre, echados del país a viva fuerza.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 Y ahora soy escarnecido por ellos y el objeto de sus pullas.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 Me abominan, se apartan de mí; y no se avergüenzan de escupirme en la cara.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 Han perdido todo freno, me humillan y pierden todo respeto en mi presencia.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 A mi derecha se levanta el populacho; hacen vacilar mis pies; traman contra mí maquinaciones para perderme.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 Me cortan el camino, procuran mi caída; nadie me presta auxilio contra ellos.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 Como por brecha ancha irrumpen, se revuelcan entre los escombros.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Me han acometido terrores, y como el viento se llevan mi nobleza; cual nube pasó mi prosperidad.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 Ahora mi vida se derrama dentro de mí, se han apoderado de mí días aciagos.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 La noche me taladra los huesos, y no me dan tregua los que me roen.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Su gran muchedumbre ha desfigurado mi vestido; me ciñen como el cabezón de mi túnica.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Me han echado en el lodo, soy como el polvo y la ceniza.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 A Ti clamo por auxilio, y Tú no me respondes; permanezco en pie, y Tú me miras (con indiferencia).

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Te has tornado para mí en enemigo, y me persigues con todo tu poder.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Me alzas sobre el viento, y me haces cabalgar; me sacudes sin darme sostén.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 Porque bien sé que me entregarás a la muerte, a la casa adonde van a parar todos los vivientes.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 Sin embargo el que va a perecer ¿no extiende su mano? en su aflicción ¿no pide auxilio?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 ¿No lloraba yo con el atribulado? ¿no se afligía mi alma por el pobre?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 Pero esperando el bien, me vino el mal; aguardando la luz he quedado cubierto de tinieblas.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Mis entrañas se abrazan sin descanso; me han sobrevenido días de aflicción.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Ando como quien está de luto, sin alegría, me levanto en la asamblea para clamar por auxilio.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Soy ahora hermano de los chacales, y compañero de los avestruces.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Ennegrecida se me cae la piel, y mis huesos se consumen por la fiebre.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 El son de mi cítara se ha trocado en lamentos, y mi flauta en voz de llanto.”

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.