Job 7
1 Mar ni določen čas za človeka na zemlji? Mar niso njegovi dnevi prav tako podobni najemnikovim dnevom?
Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
2 Kakor si služabnik iskreno želi sence in kakor najemnik gleda za nagrado svojega dela,
Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
3 tako sem prisiljen, da posedujem mesece ničnosti in naporne noči so mi določene.
Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
4 Ko se uležem, rečem: ›Kdaj bom vstal in bo noč minila? Poln sem premetavanja sem ter tja do jutranjega svitanja.
Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
5 Moje meso je pokrito z ličinkami in grudami prahu; moja koža je razpokana in postala je gnusna.
Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
6 Moji dnevi so bolj nagli kakor tkalski čolniček in preživeti so brez upanja.
Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
7 Oh, spomnite se, da je moje življenje veter. Moje oko ne bo več videlo dobrega.
Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
8 Oko tistega, ki me je videlo, me ne bo več videlo. Tvoje oči so na meni, mene pa ni.
Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
9 Kakor je oblak použit in izginil proč, tako kdor gre dol h grobu, ne bo več prišel gor. (Sheol h7585)
Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
10 Ne bo se več vrnil k svojemu domu niti ga njegov kraj ne bo več poznal.
Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
11 Zato ne bom zadrževal svojih ust; govoril bom v tesnobi svojega duha, pritoževal se bom v grenkobi svoje duše.
Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
12 Mar sem morje ali kit, da ti postavljaš stražo nad menoj?
Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
13 Ko rečem: ›Moja postelja me bo tolažila, moje ležišče bo lajšalo mojo pritožbo, ‹
Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
14 takrat me ti strašiš s sanjami in me prek videnj spravljaš v grozo,
Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
15 tako da moja duša raje izbira dušenje in smrt, kakor pa moje življenje.
Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
16 To se mi gabi. Ne bi hotel živeti večno. Pustite me samega, kajti moji dnevi so ničevost.
Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
17 Kaj je človek, da bi ga ti poveličeval? In da bi svoje srce naravnal nanj?
Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
18 Da bi ga ti obiskoval vsako jutro in ga preizkušal vsak trenutek?
Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
19 Kako dolgo ne boš odšel od mene niti me ne boš pustil samega, dokler ne pogoltnem svoje sline?
Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
20 Grešil sem. Kaj ti bom storil, oh ti, varuh ljudi? Zakaj si me postavil kakor znamenje zoper tebe, tako da sem breme samemu sebi?
Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
21 Zakaj ne odpustiš mojega prestopka in ne odvzameš moje krivičnosti? Kajti sedaj bom spal v prahu in iskal me boš zjutraj, toda mene ne bo.«
Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
