Jobs 30

1 Men nu ler de av mig, de som er yngre av år enn jeg, hvis fedre jeg aktet så ringe at jeg ikke vilde sette dem blandt mine fehunder.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 Hvad hjelp kunde jeg også ha av dem, de som har mistet all manndomskraft?

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 De er uttæret av nød og sult; de gnager på den tørre mo, som allerede igår var ørk og øde;

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 de plukker melde innunder buskene, og gyvelbuskens røtter er deres brød.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 Fra menneskenes samfund jages de ut; folk roper efter dem som efter tyver.

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 I fryktelige kløfter må de bo, i huler i jord og berg.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 Mellem buskene skriker de, i neslekratt samler de sig,

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 barn av dårer og æreløse folk, pisket ut av landet.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 Og nu er jeg blitt til en spottesang og et ordsprog for dem.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 De avskyr mig, holder sig langt borte fra mig, og mitt ansikt sparer de ikke for spytt;

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 for de har løst sine tøiler og ydmyket mig, og bislet har de kastet av for mine øine.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 Ved min høire side reiser deres yngel sig; mine føtter støter de bort og legger sine ulykkesveier mot mig.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 De bryter op min sti, de gjør hvad de kan for å ødelegge mig, de som selv ingen hjelper har.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 Som gjennem en vid revne kommer de; gjennem nedstyrtende murer velter de sig frem.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Redsler har vendt sig mot mig, som stormen forfølger de min ære, og som en sky er min velferd faret bort.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 Og nu utøser min sjel sig i mig; trengsels dager holder mig fast.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 Natten gjennemborer mine ben, så de faller av, og min verk og pine hviler ikke.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Ved Guds store kraft er det blitt slik med mig at min klædning ikke er til å kjenne igjen; den henger tett omkring mig som kraven på min underkjortel.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Han har kastet mig ut i skarnet, så jeg er blitt lik støv og aske.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 Jeg skriker til dig, men du svarer mig ikke; jeg står der, og du bare ser på mig.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Du er blitt grusom mot mig, med din sterke hånd forfølger du mig.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Du løfter mig op i stormen, du lar mig fare avsted, og du lar mig forgå i dens brak;

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 for jeg vet at du fører mig til døden, til den bolig hvor alt levende samles.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 Dog, rekker ikke mennesket ut sin hånd når alt synker i grus? Skriker han ikke om hjelp når han er kommet i ulykke?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 Gråt jeg ikke selv over den som hadde hårde dager? Sørget ikke min sjel over den fattige?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 For jeg ventet godt, men det kom ondt; jeg håpet på lys, men det kom mørke.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Mine innvoller koker og er ikke stille; trengsels dager er kommet over mig.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Sort går jeg omkring, men ikke av solens hete; midt iblandt folk reiser jeg mig og roper om hjelp.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Jeg er blitt en bror av sjakaler og en stallbror av strutser.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Min hud er sort og faller av mig, og mine ben er brent av hete.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 Og min citar er blitt til sorg, og min fløite til gråt og klage.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.