Jobs 29
1 Og Job blev ved å fremføre sin visdomstale og sa:
Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:
2 Å, om jeg hadde det som i fordums måneder, som i de dager da Gud vernet om mig,
"Oi, jospa olisin, niinkuin olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli,
3 da hans lampe skinte over mitt hode, da jeg ved hans lys vandret gjennem mørket,
jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki!
4 slik som jeg hadde det i min modne manndoms dager, da Guds vennskap hvilte over mitt telt,
Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä,
5 da den Allmektige ennu var med mig, og jeg hadde mine barn omkring mig,
jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät,
6 da mine føtter badet sig i melk, og berget ved mitt hus lot bekker av olje strømme frem!
jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!
7 Når jeg gikk op til porten i byen og inntok mitt sete på torvet,
Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille,
8 da drog de unge sig unda ved synet av mig, og de gråhårede reiste sig og blev stående;
niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,
9 høvdinger lot være å tale og la hånden på sin munn;
päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen.
10 de fornemme tidde stille, og deres tunge blev hengende ved ganen.
Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen.
11 Enhver som hørte om mig, priste mig lykkelig, og hver den som så mig, gav mig lovord.
Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;
12 For jeg berget armingen som ropte om hjelp, og den farløse som ingen hjelper hadde.
minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut.
13 Den som var sin undergang nær, velsignet mig, og enkens hjerte fikk jeg til å juble.
Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan.
14 Jeg klædde mig i rettferdighet, og den opslo sin bolig i mig; rettsinn bar jeg som kappe og hue.
Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.
15 Øine var jeg for den blinde, og føtter var jeg for den halte.
Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.
16 En far var jeg for de fattige, og ukjente folks sak gransket jeg.
Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin.
17 Jeg knuste den urettferdiges kjever og rev byttet bort fra hans tenner.
Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa.
18 Jeg tenkte da: I mitt rede skal jeg få dø, og mine dager skal bli tallrike som sand.
Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka.
19 Min rot skal ligge åpen for vann, og nattens dugg skal falle på mine grener.
Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksillani.
20 Min ære blir alltid ny, og min bue forynges i min hånd.
Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'
21 Mig hørte de på, de ventet og lyttet i taushet til mitt råd.
He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.
22 Når jeg hadde talt, tok de ikke til orde igjen, og min tale dryppet ned over dem.
Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin.
23 De ventet på min tale som på regn, de åpnet sin munn som for vårregn.
He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle.
24 Når de var motløse, smilte jeg til dem, og mitt åsyns lys kunde de ikke formørke.
Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.
25 Fikk jeg lyst til å gå til dem, da satt jeg der som høvding og tronte som en konge i sin krigerskare, lik en som trøster de sørgende.
Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa."
