Augstā Dziesma 2
1 Es esmu roze Šaronā un lilija ielejā.
Minä olen Saronin kukkanen, ja kukoistus laaksossa.
2 Tā kā lilija starp ērkšķiem, tāda ir mana draudzene starp tām meitām.
Niinkuin ruusu orjantappuroissa, niin on armaani tytärten seassa.
3 Tā kā ābele starp meža kokiem, tāds ir mans draugs starp tiem dēliem. Es ilgojos sēdēt viņa pavēnī, un viņa auglis manai mutei salds.
Niinkuin omenapuu metsäpuiden seassa, niin on ystäväni poikain seassa: minä istun hänen varjossansa, jota minä anon, ja hänen hedelmänsä on minun suussani makia.
4 Viņš mani ved vīna namā, un mīlestība ir viņa karogs pār mani.
Hän johdattaa minua viinakellariinsa; ja rakkaus on hänen lippunsa minun päälläni.
5 Atspirdzinājiet mani ar vīna ogām un spēcinājiet mani ar āboliem; jo es nīkstu no mīlestības.
Virvoittakaat minua viinaleileillä, ja vahvistakaat minua omenilla; sillä minä olen sairas rakkaudesta.
6 Viņa kreisā roka ir apakš manas galvas, un viņa labā roka mani apkampj.
Hänen vasen kätensä on minun pääni alla, hänen oikia kätensä halaa minua.
7 Es jūs mīļi lūdzu, jūs Jeruzālemes meitas, pie tām stirnām un kalnu kazām laukā, neuztraucat un nemodinājat mīlestību, kamēr tai pašai patīk.
Minä vannotan tietä, Jerusalemin tyttäret, metsävuohten eli naaraspeurain kautta kedolla, ettette herätä eli vaivaa armastani, siihen asti kuin hän itse tahtoo.
8 Šī ir mana drauga balss; redzi, viņš nāk un lēkā pa tiem kalniem un deij pa tiem pakalniem.
Tämä on ystäväni ääni, katso, hän tulee: hän hyppää vuorilla ja karkaa kukkuloille.
9 Mans draugs ir līdzīgs stirnai vai jaunam briedim. Redzi, viņš stāv aiz sienas, skatās caur logiem un raugās caur skadriņiem.
Ystäväni on metsävuohen eli nuoren peuran kaltainen: katso, hän seisoo seinän takana, ja katsoo akkunasta sisälle, ja kurkistelee häkin lävitse.
10 Mans draugs atbild un saka uz mani: celies, mana draudzene, mana skaistā, un nāc!
Ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse armaani, ihanaiseni, ja tule.
11 Jo redzi, ziema ir pagājusi, stiprais lietus jau ir pārgājis un nost.
Sillä katso, talvi on kulunut, ja sade lakannut ja mennyt pois:
12 Puķes rādās laukā, dziesmu laiks atnācis, un ūbeles balss dzirdama mūsu zemē.
Kukkaset ovat puhjenneet kedolla, kevät on tullut, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme;
13 Vīģes koks dabūjis pumpurus, un vīna koki plaukst un dod smaržu; celies, nāc, mana draudzene, mana skaistā, nāc šurp!
Fikunapuut puhkeevat, viinapuut kukoistavat ja antavat hajunsa: nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule.
14 Mans balodis akmeņu kalnos, apslēptos plaisumos, parādi man savu vaigu, dod man savu balsi dzirdēt; jo tava balss ir salda, un tavs vaigs ir mīlīgs.
Kyhkyläiseni vuoren raossa ja kivirauniossa, anna minun nähdä kasvos, anna minun kuulla äänes; sillä sinun äänes on suloinen, ja kasvos ihanainen.
15 Gūstat mums lapsas, tās mazās lapsas, kas vīna dārzus maitā, jo mūsu vīna dārzi stāv ziedos.
Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat viinamäet; sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.
16 Mans draugs ir mans, es esmu viņa, kas pa tām lilijām gana.
Ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkasten keskellä,
17 Kamēr diena metās dzestra un ēnas bēg, atgriezies, mans draugs, kā stirna, vai kā jauns briedis pa kalnu plaisumiem.
Siihenasti että päivä jäähtyy ja varjot kulkevat pois. Palaja, ole niinkuin metsävuohi, ystäväni, eli niinkuin nuori peura Eroitusvuorilla.
