Job 7
1 Militia est vita hominis super terram: et sicut dies mercenarii, dies eius.
Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
2 Sicut servus desiderat umbram, et sicut mercenarius praestolatur finem operis sui:
Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
3 Sic et ego habui menses vacuos, et noctes laboriosas enumeravi mihi.
Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
4 Si dormiero, dicam: Quando consurgam? et rursum expectabo vesperam, et replebor doloribus usque ad tenebras.
Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
5 Induta est caro mea putredine et sordibus pulveris, cutis mea aruit, et contracta est.
Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
6 Dies mei velocius transierunt quam a texente tela succiditur, et consumpti sunt absque ulla spe.
Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
7 Memento quia ventus est vita mea, et non revertetur oculus meus ut videat bona.
Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
8 Nec aspiciet me visus hominis: oculi tui in me, et non subsistam.
Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
9 Sicut consumitur nubes, et pertransit: sic qui descenderit ad inferos, non ascendet. (Sheol h7585)
Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
10 Nec revertetur ultra in domum suam, neque cognoscet eum amplius locus eius.
Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
11 Quapropter et ego non parcam ori meo, loquar in tribulatione spiritus mei: confabulabor cum amaritudine animae meae.
Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
12 Numquid mare ego sum, aut cetus, quia circumdedisti me carcere?
Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
13 Si dixero: Consolabitur me lectulus meus, et relevabor loquens mecum in strato meo:
Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
14 Terrebis me per somnia, et per visiones horrore concuties.
Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
15 Quam ob rem elegit suspendium anima mea, et mortem ossa mea.
Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
16 Desperavi, nequaquam ultra iam vivam: parce mihi, nihil enim sunt dies mei.
Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
17 Quid est homo, quia magnificas eum? aut quid apponis erga eum cor tuum?
Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
18 Visitas eum diluculo, et subito probas illum:
Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
19 Usquequo non parcis mihi, nec dimittis me ut glutiam salivam meam?
Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
20 Peccavi, quid faciam tibi o custos hominum? quare posuisti me contrarium tibi, et factus sum mihimetipsi gravis?
Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
21 Cur non tollis peccatum meum, et quare non aufers iniquitatem meam? ecce, nunc in pulvere dormiam: et si mane me quaesieris, non subsistam.
Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
