Job 30
1 Nunc autem derident me iuniores tempore, quorum non dignabar patres ponere cum canibus gregis mei:
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 Quorum virtus manuum mihi erat pro nihilo, et vita ipsa putabantur indigni.
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 Egestate et fame steriles, qui rodebant in solitudine, squallentes calamitate, et miseria.
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 Et mandebant herbas, et arborum cortices, et radix iuniperorum erat cibus eorum.
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 Qui de convallibus ista rapientes, cum singula reperissent, ad ea cum clamore currebant.
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 In desertis habitabant torrentium, et in cavernis terrae, vel super glaream.
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 Qui inter huiuscemodi laetabantur, et esse sub sentibus delicias computabant.
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 Filii stultorum et ignobilium, et in terra penitus non parentes.
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 Nunc in eorum canticum versus sum, et factus sum eis in proverbium.
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 Abominantur me, et longe fugiunt a me, et faciem meam conspuere non verentur.
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 Pharetram enim suam aperuit, et afflixit me, et frenum posuit in os meum.
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 Ad dexteram orientis calamitatis meae illico surrexerunt: pedes meos subverterunt, et oppresserunt quasi fluctibus semitis suis.
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 Dissipaverunt itinera mea, insidiati sunt mihi, et praevaluerunt, et non fuit qui ferret auxilium.
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 Quasi rupto muro, et aperta ianua, irruerunt super me, et ad meas miserias devoluti sunt.
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 Redactus sum in nihilum: abiit quasi ventus desiderium meum: et velut nubes pertransiit salus mea.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 Nunc autem in memetipso marcescit anima mea, et possident me dies afflictionis.
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 Nocte os meum perforatur doloribus: et qui me comedunt, non dormiunt.
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 In multitudine eorum consumitur vestimentum meum, et quasi capito tunicae succinxerunt me.
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 Comparatus sum luto, et assimilatus sum favillae et cineri.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 Clamo ad te, et non exaudis me: sto, et non respicis me.
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 Mutatus es mihi in crudelem, et in duritia manus tuae adversaris mihi.
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 Elevasti me, et quasi super ventum ponens elisisti me valide.
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 Scio quia morti trades me, ubi constituta est domus omni viventi.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Verumtamen non ad consumptionem meam emittis manum tuam: et si corruerim, ipse salvabis.
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 Flebam quondam super eo, qui afflictus erat, et compatiebatur anima mea pauperi.
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 Expectabam bona, et venerunt mihi mala: praestolabar lucem, et eruperunt tenebrae.
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 Interiora mea efferbuerunt absque ulla requie, praevenerunt me dies afflictionis.
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 Moerens incedebam, sine furore, consurgens, in turba clamabam.
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 Frater fui draconum, et socius struthionum.
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 Cutis mea denigrata est super me, et ossa mea aruerunt prae caumate.
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 Versa est in luctum cithara mea, et organum meum in vocem flentium.
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
