Psalmorum 137

1 Psalmus David, Jeremiæ. Super flumina Babylonis illic sedimus et flevimus, cum recordaremur Sion.

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

2 In salicibus in medio ejus suspendimus organa nostra:

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

3 quia illic interrogaverunt nos, qui captivos duxerunt nos, verba cantionum; et qui abduxerunt nos: Hymnum cantate nobis de canticis Sion.

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

4 Quomodo cantabimus canticum Domini in terra aliena?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

5 Si oblitus fuero tui, Jerusalem, oblivioni detur dextera mea.

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

6 Adhæreat lingua mea faucibus meis, si non meminero tui; si non proposuero Jerusalem in principio lætitiæ meæ.

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

7 Memor esto, Domine, filiorum Edom, in die Jerusalem: qui dicunt: Exinanite, exinanite usque ad fundamentum in ea.

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

8 Filia Babylonis misera! beatus qui retribuet tibi retributionem tuam quam retribuisti nobis.

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

9 Beatus qui tenebit, et allidet parvulos tuos ad petram.

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.