Giobbe 7

1 La vita dell’uomo sulla terra è una milizia; i giorni suoi son simili ai giorni d’un operaio.

"Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?

2 Come lo schiavo anela l’ombra e come l’operaio aspetta il suo salario,

Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.

3 così a me toccan mesi di sciagura, e mi sono assegnate notti di dolore.

Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.

4 Non appena mi corico, dico: “Quando mi leverò?” Ma la notte si prolunga, e mi sazio d’agitazioni infino all’alba.

Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.

5 La mia carne è coperta di vermi e di croste terrose, la mia pelle si richiude, poi riprende a suppurare.

Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.

6 I miei giorni sen vanno più veloci della spola, si consumano senza speranza.

Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.

7 Ricordati, che la mia vita e un soffio! L’occhio mio non vedrà più il bene.

Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.

8 Lo sguardo di chi ora mi vede non mi potrà più scorgere; gli occhi tuoi mi cercheranno, ma io non sarò più.

Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.

9 La nuvola svanisce e si dilegua; così chi scende nel soggiorno de’ morti non ne risalirà; (Sheol h7585)

Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse. (Sheol h7585)

10 non tornerà più nella sua casa, e il luogo ove stava non lo riconoscerà più.

Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.

11 Io, perciò, non terrò chiusa la bocca; nell’angoscia del mio spirito io parlerò, mi lamenterò nell’amarezza dell’anima mia.

Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.

12 Son io forse il mare o un mostro marino che tu ponga intorno a me una guardia?

Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?

13 Quando dico: “Il mio letto mi darà sollievo, il mio giaciglio allevierà la mia pena”,

Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,

14 tu mi sgomenti con sogni, e mi spaventi con visioni;

niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.

15 sicché l’anima mia preferisce soffocare, preferisce a queste ossa la morte.

Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.

16 Io mi vo struggendo; non vivrò sempre; deh, lasciami stare; i giorni miei non son che un soffio.

Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.

17 Che cosa è l’uomo che tu ne faccia tanto caso, che tu ponga mente ad esso,

Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,

18 e lo visiti ogni mattina e lo metta alla prova ad ogni istante?

tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?

19 Quando cesserai di tener lo sguardo fisso su me? Quando mi darai tempo d’inghiottir la mia saliva?

Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?

20 Se ho peccato, che ho fatto a te, o guardiano degli uomini? Perché hai fatto di me il tuo bersaglio? A tal punto che son divenuto un peso a me stesso?

Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?

21 E perché non perdoni le mie trasgressioni e non cancelli la mia iniquità? Poiché presto giacerò nella polvere; e tu mi cercherai, ma io non sarò più”.

Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole."