Jób 7
1 Nemde szolgálati ideje van a halandónak a földön, és mint a béres napjai olyanok a napjai!
Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
2 Mint rabszolga, ki liheg árnyék után, s mint a zsoldos, ki reményli munkabérét:
Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
3 úgy kaptam én örökbe bajnak hónapjait és szenvedésnek éjszakáit rendelték nekem.
Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
4 Ha lefeküdtem, azt mondom: mikor kelek fel, és nyúlik az este és jóllakom a hánykódással szürkületig.
Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
5 Magára öltött húsom férget és porgöröngyöt, bőröm felfakadt s megevesedett.
Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
6 Napjaim gyorsabbak a vetélőnél, s remény nélkül enyésztek el.
Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
7 Gondolj rá, hogy lehelet az életem, jót nem fog többé látni a szemem;
Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
8 nem pillant meg engem nézőm szeme, szemeid rajtam vannak, de nem vagyok.
Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
10 nem tér vissza többé házába és nem ismer rá többé az ő helye.
Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
11 Én sem tartóztatom számat, hadd beszélek lelkem szorultában, hadd panaszkodjam lelkem keservében!
Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
12 Tenger vagyok-e avagy szörnyeteg, hogy őrséget vetsz reám?
Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
13 Ha azt mondom: majd megvigasztal ágyam, panaszomat viselnem segít fekvőhelyem:
Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
14 akkor rémítgetsz engem álmokkal és látomások által ijesztesz engem.
Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
15 Választotta lelkem a megfulladást, a, halált inkább csontjaimnál.
Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
16 Megvetettem: nem örökké élek; hagyj föl velem, mert lehelet a napjaim!
Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
17 Mi a halandó, hogy nagyra tartod, s hogy reá fordítod szívedet,
Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
18 és reá gondolsz reggelenként, perczenként megvizsgálod őt?
Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
19 Meddig nem tekintesz el tőlem, nem eresztesz el, míg nyálam lenyelhetem?
Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
20 Vétettem: mit cselekszem neked, emberőrző? Miért tettél engem támadásul magadnak, hogy önmagamnak terhére lettem?
Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
21 S mit nem bocsátod meg; bűnömet s nem veszed el vétkemet? Mert most porban feküdném, keresnél engem és nem volnék.
Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
