Sòm 137

1 Bò rivyè a Babylone yo, se la nou te chita. Nou te kriye, lè nou te sonje Sion.

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

2 Sou pye sikrèn nan mitan li an, nou te pandye ap nou yo.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

3 Paske la, ravisè nou yo te mande nou chante pou yo, e bouwo nou yo ak gwo kè kontan, t ap di: “Chante pou nou youn nan chanson Sion yo.”

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

4 Kijan pou nou ta chante chan SENYÈ a nan yon peyi etranje?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

5 Si mwen ta bliye ou, O Jérusalem, kite men dwat mwen bliye kapasite li.

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

6 Ke lang mwen kole rèd anlè bouch mwen, Si m pa ta sonje ou, si m pa ta leve Jérusalem wo, pi wo ke pi gwo plezi m yo.

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

7 Sonje, O SENYÈ, kont fis a Édom yo, jou a Jérusalem nan, ke yo te di: “Raze l nèt! Raze l jis rive nan fondasyon li.”

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

8 O fi a Babylone nan, Ou menm ki te devaste nou an, A la beni (sila) ki rekonpanse ou ak menm rekonpans ke ou te rekonpanse nou an va beni!

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

9 A la beni (sila) ki sezi pitit ou yo, e ki kraze yo nan wòch la va beni!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.