Psalm 137

1 An den Wassern zu Babel saßen wir und weineten, wenn wir an Zion gedachten.

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

2 Unsere Harfen hingen wir an die Weiden, die drinnen sind.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

3 Denn daselbst hießen uns singen, die uns gefangen hielten, und in unserm Heulen fröhlich sein: Lieber, singet uns ein Lied von Zion!

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

4 Wie sollten wir des HERRN Lied singen in fremden Landen?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

5 Vergesse ich dein, Jerusalem, so werde meiner Rechten vergessen!

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

6 Meine Zunge müsse an meinem Gaumen kleben, wo ich dein nicht gedenke, wo ich nicht lasse Jerusalem meine höchste Freude sein.

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

7 HERR, gedenke der Kinder Edom am Tage Jerusalems, die da sagen: Rein ab, rein ab, bis auf ihren Boden!

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

8 Du verstörte Tochter Babel, wohl dem, der dir vergelte, wie du uns getan hast!

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

9 Wohl dem, der deine jungen Kinder nimmt und zerschmettert sie an den Stein!

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.