Job 30

1 Et maintenant j’excite les moqueries de gens plus jeunes que moi, dont les pères m’inspiraient trop de mépris pour les mettre avec les chiens de mon troupeau.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 Aussi bien, à quoi m’eût servi le concours de leurs mains? Pour eux il n’y a point de maturité.

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 Epuisés par les privations et la faim, ils rôdent dans le désert, lugubre région de désolation et d’horreur,

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 cueillant des plantes sauvages près des arbrisseaux, se nourrissant de la racine des genêts.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 On les chasse du milieu des hommes et on les poursuit de cris comme des voleurs.

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 Ils sont contraints d’habiter dans d’effrayants ravins, dans les excavations du sol et les crevasses des rochers.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 Ils grognent au milieu des buissons et s’entassent sous les broussailles;

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 troupe méprisable, gens sans aveu, ils se voient expulsés du pays!

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 Et à présent, ils me chansonnent; je suis pour eux un thème à railleries.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 Ils me témoignent leur dégoût, ils s’écartent de moi et ne se privent pas de me cracher à la figure.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 C’Est que Dieu a brisé les rênes que je tenais en mains, et il m’a humilié; ces gens ont secoué le frein que je leur imposais.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 A ma droite se lève une jeunesse insolente, qui fait glisser mes pas et se fraie vers moi ses routes de malheur.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 Ils défoncent mon chemin, coopèrent à ma ruine, sans avoir besoin d’assistance.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 Ils montent à' l’assaut comme par une large brèche, ils se précipitent au milieu du fracas.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Des terreurs me poursuivent, chassant comme le vent mon honneur; ma prospérité a passé comme un nuage.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 Et maintenant mon âme se fond en moi, les jours de misère m’ont enserré.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 La nuit ronge les os de mon corps, mes nerfs ne jouissent d’aucun repos.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Par l’extrême violence du choc mon vêtement se déforme: elle m’étreint comme l’encolure d’une tunique.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Dieu m’a plongé dans la fange, et j’ai l’air d’être poussière et cendre.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 Je crie vers toi, et tu ne me réponds pas; je me tiens là, et tu me regardes fixement.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Tu es devenu inexorable pour moi, tu me combats avec toute la force de ta main.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Tu m’enlèves sur les ailes du vent, tu m’y fais chevaucher, et tu me fais fondre dans la tempête.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 Car je sais bien que tu me mènes à la mort, au rendez-vous de tous les vivants.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 Mais est-ce qu’on n’étend pas la main quand on s’effondre? Ne crie-t-on pas au secours lorsqu’on succombe au malheur?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 Moi-même n’ai-je pas pleuré sur les victimes du sort? Mon cœur ne s’est-il point serré à la vue du malheureux?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 J’Espérais le bien, et le mal a fondu sur moi; j’attendais la lumière, les ténèbres sont venues.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Mes entrailles bouillonnent sans relâche, les jours de misère m’ont assailli.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Je marche tout noirci et non par le fait du soleil. Je me lève dans l’assemblée et pousse des cris.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Je suis devenu le frère des chacals, le compagnon des autruches.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Ma peau, toute noircie, se détache de moi, et mes os sont brûlés par le feu de la fièvre.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 Et ainsi ma harpe s’est changée en instrument de deuil, et ma flûte émet des sanglots.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.