Job 17
1 Mon souffle est corrompu, mes jours s’éteignent: pour moi sont les sépulcres!
Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.
2 Les moqueurs ne sont-ils pas autour de moi, et mes yeux ne demeurent-ils pas au milieu de leurs insultes?
En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.
3 Dépose, je te prie, [un gage]; cautionne-moi auprès de toi-même: qui donc frappera dans ma main?
Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?
4 Car tu as fermé leur cœur à l’intelligence; c’est pourquoi tu ne les élèveras pas.
Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.
5 Celui qui trahit ses amis pour qu’ils soient pillés, les yeux de ses fils seront consumés.
Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.
6 Et il a fait de moi un proverbe des peuples, et je suis devenu un homme auquel on crache au visage.
Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.
7 Mon œil est terni par le chagrin, et mes membres sont tous comme une ombre.
Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.
8 Les hommes droits en seront étonnés, et l’innocent s’élèvera contre l’impie;
Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.
9 Mais le juste tiendra ferme dans sa voie, et celui qui a les mains pures croîtra en force.
Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.
10 Mais quant à vous tous, revenez encore, je vous prie; mais je ne trouverai pas un sage parmi vous.
Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.
11 Mes jours sont passés, mes desseins sont frustrés, – les plans chéris de mon cœur.
Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,
12 Ils font de la nuit le jour, la lumière proche en présence des ténèbres.
Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.
Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt. (Sheol h7585)
14 Je crie à la fosse: Tu es mon père! aux vers: Ma mère et ma sœur!
Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.
15 Où donc est mon espoir? Et mon espoir, qui le verra?
Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?
