Job 30
1 Et maintenant, je suis la risée d’hommes plus jeunes que moi, dont je n’aurais pas daigné mettre les pères parmi les chiens de mon troupeau.
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 Qu’aurais-je fait de la force de leurs bras? Ils sont privés de toute vigueur.
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 Desséchés par la misère et la faim, ils broutent le désert, un sol depuis longtemps aride et désolé.
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 Ils cueillent sur les buissons des bourgeons amers, ils n’ont pour pain que la racine des genêts.
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 On les écarte de la société des hommes, on crie après eux comme après le voleur.
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 Ils habitent dans d’affreuses vallées, dans les cavernes de la terre et les rochers.
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 On entend leurs cris sauvages parmi les broussailles, ils se couchent ensemble sous les ronces:
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 gens insensés, race sans nom, bannis avec mépris de la terre habitée!
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 Et maintenant je suis l’objet de leurs chansons, je suis en butte à leurs propos.
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 Ils ont horreur de moi, ils me fuient, ils ne détournent pas leur crachat de mon visage.
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 Ils se donnent libre carrière pour m’outrager, ils rejettent tout frein devant moi.
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 Des misérables se lèvent à ma droite, ils cherchent à ébranler mes pieds, ils frayent jusqu’à moi leurs routes meurtrières.
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 Ils ont bouleversé mes sentiers, ils travaillent à ma ruine, eux à qui personne ne porterait secours.
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 Ils fondent sur moi, comme par une large brèche, ils se précipitent parmi les décombres.
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 Les terreurs m’assiègent, ma prospérité est emportée comme un souffle, mon bonheur a passé comme un nuage.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 Et maintenant, mon âme s’épanche en moi, les jours d’affliction m’ont saisi.
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 La nuit perce mes os, les consume, le mal qui me ronge ne dort pas.
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 Par sa violence, mon vêtement a perdu sa forme, il me serre comme une tunique.
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 Dieu m’a jeté dans la fange, je suis comme la poussière et la cendre.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 Je crie vers toi, et tu ne me réponds pas; je me tiens debout, et tu me regardes avec indifférence.
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 Tu deviens cruel à mon égard, tu m’attaques avec toute la force de ton bras.
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 Tu m’enlèves, tu me fais voler au gré du vent, et tu m’anéantis dans le fracas de la tempête.
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 Car, je le sais, tu me mènes à la mort, au rendez-vous de tous les vivants.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Cependant celui qui va périr n’étendra-t-il pas les mains et, dans sa détresse, ne poussera-t-il pas un cri?
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 N’avais-je pas des larmes pour l’infortuné? Mon cœur ne s’est-il pas attendri sur l’indigent?
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 J’attendais le bonheur, et le malheur est arrivé; j’espérais la lumière, et les ténèbres sont venues.
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 Mes entrailles bouillonnent sans relâche, les jours d’affliction ont fondu sur moi.
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 Je marche dans le deuil, sans soleil; si je me lève dans l’assemblée, c’est pour pousser des cris.
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 Je suis devenu le frère des chacals, le compagnon des filles de l’autruche.
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 Ma peau livide tombe en lambeaux, mes os sont brûlés par un feu intérieur.
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 Ma cithare ne rend plus que des accords lugubres, mon chalumeau que des sons plaintifs.
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
