Job 17
1 Mon souffle s’épuise, mes jours s’éteignent, il ne me reste plus que le tombeau.
Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.
2 Je suis environné de moqueurs, mon œil veille au milieu de leurs outrages.
En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.
3 O Dieu, fais-toi auprès de toi-même ma caution: quel autre voudrait me frapper dans la main?
Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?
4 Car tu as fermé leur cœur à la sagesse; ne permets donc pas qu’ils s’élèvent.
Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.
5 Tel invite ses amis au partage, quand défaillent les yeux de ses enfants.
Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.
6 Il a fait de moi la risée des peuples; je suis l’homme à qui l’on crache au visage.
Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.
7 Mon œil est voilé par le chagrin, et tous mes membres ne sont plus qu’une ombre.
Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.
8 Les hommes droits en sont stupéfaits, et l’innocent s’irrite contre l’impie.
Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.
9 Le juste néanmoins demeure ferme dans sa voie, et qui a les mains pures redouble de courage.
Hurskas pysyy tielIänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.
10 Mais vous tous, revenez, venez donc; ne trouverai-je pas un sage parmi vous?
Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.
11 Mes jours sont écoulés, mes projets anéantis, ces projets que caressait mon cœur.
Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,
12 De la nuit ils font le jour; en face des ténèbres, ils disent que la lumière est proche!
Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.
13 J’ai beau attendre, le schéol est ma demeure; dans les ténèbres j’ai disposé ma couche. (Sheol h7585)
Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt. (Sheol h7585)
14 J’ai dit à la fosse: « Tu es mon père; » aux vers: « Vous êtes ma mère et ma sœur! »
Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot äidikseni ja sisarekseni.
15 Où est donc mon espérance? Mon espérance, qui peut la voir?
Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?
