Job 14

1 L’homme né de la femme vit peu de jours, et il est rassasié de misères.

Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

2 Comme la fleur, il naît, et on le coupe; il fuit comme l’ombre, sans s’arrêter.

Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

3 Et c’est sur lui que tu as l’œil ouvert, lui que tu amènes en justice avec toi!

Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

4 Qui peut tirer le pur de l’impur? Personne.

Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

5 Si les jours de l’homme sont comptés, si tu as fixé le nombre de ses mois, si tu as posé un terme qu’il ne doit pas franchir,

Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

6 détourne de lui tes yeux pour qu’il se repose, jusqu’à ce qu’il goûte, comme le mercenaire, la fin de sa journée.

Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

7 Un arbre a de l’espérance: coupé, il peut verdir encore, il ne cesse pas d’avoir des rejetons.

Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

8 Que sa racine ait vieilli dans la terre, que son tronc soit mort dans la poussière,

Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

9 dès qu’il sent l’eau, il reverdit, il pousse des branches comme un jeune plant.

Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

10 Mais l’homme meurt, et il reste étendu; quand il a expiré, où est-il?

Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

11 Les eaux du lac disparaissent, le fleuve tarit et se dessèche:

Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

12 ainsi l’homme se couche et ne se relève plus, il ne se réveillera pas tant que subsistera le ciel, on ne le fera pas sortir de son sommeil.

Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

13 Oh! Si tu voulais me cacher dans le séjour des morts, m’y tenir à couvert jusqu’à ce que ta colère ait passé, me fixer un terme où tu te souviendrais de moi! (Sheol h7585)

O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua. (Sheol h7585)

14 Si l’homme une fois mort pouvait revivre! Tout le temps de mon service j’attendrais qu’on vînt me relever.

Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

15 Tu m’appellerais alors, et moi je te répondrais; tu languirais après l’ouvrage de tes mains.

Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

16 Mais hélas! Maintenant, tu comptes mes pas, tu as l’œil ouvert sur mes péchés;

Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

17 mes transgressions sont scellées dans une bourse, et tu mets un enduit sur mes iniquités.

Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

18 La montagne s’écroule et s’efface; le rocher est transporté hors de sa place;

Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

19 les eaux creusent la pierre, leurs flots débordés entraînent la poussière du sol: ainsi tu anéantis l’espérance de l’homme.

Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

20 Tu l’abats sans retour, et il s’en va; tu flétris son visage, et tu le congédies.

Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

21 Que ses enfants soient honorés, il n’en sait rien; qu’ils soient dans l’abaissement, il l’ignore.

Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

22 Sa chair ne sent que ses propres souffrances, son âme ne gémit que sur elle-même.

Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.