Psalmien 137

1 Baabelin virtain vierillä-siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme.

An den Wassern zu Babel saßen wir und weineten, wenn wir an Zion gedachten.

2 Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme.

Unsere Harfen hingen wir an die Weiden, die drinnen sind.

3 Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa: "Veisatkaa meille Siionin virsiä".

Denn daselbst hießen uns singen, die uns gefangen hielten, und in unserm Heulen fröhlich sein: Lieber, singet uns ein Lied von Zion!

4 Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla?

Wie sollten wir des HERRN Lied singen in fremden Landen?

5 Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni.

Vergesse ich dein, Jerusalem, so werde meiner Rechten vergessen!

6 Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.

Meine Zunge müsse an meinem Gaumen kleben, wo ich dein nicht gedenke, wo ich nicht lasse Jerusalem meine höchste Freude sein.

7 Muista, Herra, Jerusalemin tuhopäivä, kosta se Edomin lapsille, jotka sanoivat: "Hajottakaa se, hajottakaa perustuksia myöten!"

HERR, gedenke der Kinder Edom am Tage Jerusalems, die da sagen: Rein ab, rein ab, bis auf ihren Boden!

8 Tytär Baabel, sinä häviön oma, autuas se, joka sinulle kostaa kaiken, minkä olet meille tehnyt!

Du verstörte Tochter Babel, wohl dem, der dir vergelte, wie du uns getan hast!

9 Autuas se, joka ottaa sinun pienet lapsesi ja murskaa ne kallioon!

Wohl dem, der deine jungen Kinder nimmt und zerschmettert sie an den Stein!