Sananlaskujen 26
1 Yhtä vähän kuin lumi kesällä ja sade elonaikana soveltuu tyhmälle kunnia.
Kā sniegs vasarai un lietus pļaujamam laikam, tā ģeķim nepieder gods.
2 Kuin liitävä lintu, kuin lentävä pääskynen on aiheeton kirous: ei se toteen käy.
Kā putns nolidinājās, kā bezdelīga aizskrien, tā nenopelnīti lāsti neaizņem.
3 Hevoselle ruoska, aasille suitset, tyhmille vitsa selkään!
Zirgam pātaga, ēzelim iemaukti un ģeķa mugurai rīkste.
4 Älä vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin.
Neatbildi ģeķim pēc viņa ģeķības, ka tu viņam līdzi netopi.
5 Vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettei hän itseänsä viisaana pitäisi.
Atbildi ģeķim pēc viņa ģeķības, ka viņš pats neturās par gudru.
6 Jalat altaan katkaisee ja vääryyttä saa juoda, joka sanan lähettää tyhmän mukana.
Darbu uzticēt nelgam rokā, ir nocirst kājas un izbaudīt briesmas.
7 Velttoina riippuvat halvatun sääret; samoin sananlasku tyhmäin suussa.
Kā klibam karājās kājas, tā ģeķa mutē gudrības vārdi.
8 Yhtä kuin sitoisi kiven linkoon kiinni, on antaa kunniaa tyhmälle.
Kas ģeķim dod godu, ir kā kas akmeni piesien pie lingas.
9 Kuin ohdake, joka on osunut juopuneen käteen, on sananlasku tyhmäin suussa.
Kā ērkšķi, kas tikuši piedzēruša rokā, tāds ir sakāms vārds ģeķu mutē.
10 Kuin jousimies, joka kaikkia haavoittaa, on se, joka tyhmän pestaa, kulkureita pestaa.
Manīgs visu izdara; bet kas nelgu der, sader tekuli.
11 Kuin koira, joka palajaa oksennuksilleen, on tyhmä, joka yhä uusii hulluuksiansa.
Kā suns atiet pie saviem vēmekļiem, tā pat ģeķis atgriežas atpakaļ pie savas ģeķības.
12 Näet miehen, viisaan omissa silmissään-enemmän on toivoa tyhmästä kuin hänestä.
Kad tu redzi vīru, kas savās acīs gudrs, tad no muļķa vairāk cerības, nekā no tāda.
13 Laiska sanoo: "Tuolla tiellä on leijona, jalopeura torien vaiheilla".
Sliņķis saka: „Jauns lauva uz ceļa, lauva uz ielām!“
14 Ovi saranoillaan kääntyilee, laiska vuoteellansa.
Durvis grozās eņģēs, un sliņķis savā gultā.
15 Laiska pistää kätensä vatiin; ei viitsi sitä viedä suuhunsa jälleen.
Sliņķis slēpj savu roku azotē, un tam grūti to atkal pie mutes likt.
16 Laiska on omissa silmissään viisaampi kuin seitsemän, jotka vastaavat taitavasti.
Sliņķis savā prātā gudrāks nekā septiņi, kas runā prātīgi.
17 Kulkukoiraa korviin tarttuu se, joka syrjäisten riidasta suuttuu.
Kas garām ejot iejaucās citu ķildā, ir kā kas suni ņem aiz ausīm.
18 Kuin mieletön, joka ammuskelee tulisia surmannuolia,
Tā kā, kad (ārprātīgs) par smieklu šautu ar šķēpiem un nāvīgām bultām,
19 on mies, joka pettää lähimmäisensä ja sanoo: "Leikillähän minä sen tein".
Tā pat ir, kas savu tuvāko pievīlis saka: Vai to par smieklu vien nedarīju?
20 Halkojen loppuessa sammuu tuli, ja panettelijan poistuessa taukoaa tora.
Kad malkas nav, tad uguns izdziest, un kad lišķa nav, tad ķilda rimst.
21 Hehkuksi hiilet, tuleksi halot, riidan lietsomiseksi toraisa mies.
Kā ogles liesmu un malka uguni, tā rējējs cilvēks saceļ ķildu.
22 Panettelijan puheet ovat kuin herkkupalat ja painuvat sisusten kammioihin asti.
Lišķa vārdi ir kā saldi kumosi un iet visai pie sirds.
23 Kuin hopeasilaus saviastian pinnalla ovat hehkuvat huulet ja paha sydän.
Dedzīgi vārdi, bet neganta sirds ir poda gabals pārvilkts ar netīru sudrabu.
24 Vihamies teeskentelee huulillaan, mutta hautoo petosta sydämessänsä.
Kas tevi ienīst, ir ar muti draugs, bet savā sirdī viņš domā uz viltu.
25 Jos hän muuttaa suloiseksi äänensä, älä häntä usko, sillä seitsemän kauhistusta hänellä on sydämessä.
Kad tas mīlīgi runā, tad netici viņam, jo septiņas negantības viņa sirdī.
26 Vihamielisyys kätkeytyy kavalasti, mutta seurakunnan kokouksessa sen pahuus paljastuu.
Lai gan ienaidu aizsedz ar viltu, tomēr viņa niknums ļaužu priekšā nāks gaismā.
27 Joka kuopan kaivaa, se itse siihen lankeaa; ja joka kiveä vierittää, sen päälle se takaisin vyörähtää.
Kas bedri rok, tas tanī iekritīs, un kas akmeni veļ uz to tas atvelsies.
28 Valheellinen kieli vihaa omia ruhjomiansa, ja liukas suu saa turmiota aikaan.
Viltus mēle ienīst to, kam pati dzēlusi, un mīksta mute padara nelaimi.
