Jobin 7
1 "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?
Måste icke menniskan alltid vara i strid på jordene; och hennes dagar äro såsom en dagakarls?
2 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.
Såsom en dräng åstundar skuggan, och en dagakarl, att hans arbete må vara ute;
3 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.
Så hafver jag väl arbetat hela månaden fåfängt, och bedröfvada nätter äro mig många vordna.
4 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.
När jag lägger mig, säger jag: När månn jag skola uppstå? Och sedan räknar jag, när afton skall varda; ty jag var hvarjom manne en styggelse intill mörkret.
5 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.
Mitt kött är fullt med matk och mull allt omkring; min hud är sammanskrynkt och till intet vorden.
6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.
Mine dagar äro snarare bortflogne än en väfspole; och äro förledne utan all förtöfvan.
7 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.
Tänk uppå, att mitt lif är ett väder, och min ögon komma icke igen till att se det goda;
8 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.
Och intet lefvandes öga varder mig mera seendes; din ögon se på mig, deröfver förgås jag.
Molnet varder allt, och går bort; så ock den som far neder i helvetet, han kommer icke upp igen; (Sheol h7585)
10 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.
Och besitter icke sitt hus igen, och hans rum blifver öde.
11 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.
Derföre vill jag ock icke förmena minom mun; jag vill tala i mins hjertas ångest, och vill utsäga min själs bedröfvelse.
12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?
Är jag ett haf, eller en hvalfisk, att du så förvarar mig?
13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,
Ty jag tänkte: Min säng skall trösta mig; mitt lägre skall lisa mig.
14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.
När jag talar med mig sjelf, så förskräcker du mig med drömmar, och gör mig förfärelse;
15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.
Att min själ önskar sig vara hängd, och min ben döden.
16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.
Jag begärar intet mer lefva; håll upp af mig; ty mine dagar äro fåfängelige.
17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,
Hvad är en menniska, att du aktar henne högt, och bekymrar dig med henne?
18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?
Du hemsöker henne dagliga, och försöker henne alltid.
19 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?
Hvi går du icke ifrå mig, och släpper mig, så länge jag uppsvälger min spott?
20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?
Hafver jag syndat, hvad skall jag göra dig, o du menniskors gömmare? Hvi gjorde du mig, att jag uppå dig stöta skulle, och är mig sjelfvom till tunga?
21 Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole."
Och hvi förlåter du mig icke mina missgerning, och tager icke bort mina synd? Ty nu skall jag lägga mig i mull; och när man om morgonen söker mig, är jag då intet till.
