Jobin 7
1 "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?
Nije li èovjek na vojsci na zemlji? a dani njegovi nijesu li kao dani nadnièarski?
2 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.
Kao što sluga uzdiše za sjenom i kao što nadnièar èeka da svrši,
3 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.
Tako su meni dati u našljedstvo mjeseci zaludni i noæi muène odreðene mi.
4 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.
Kad legnem, govorim: kad æu ustati? i kad æe proæi noæ? i sitim se prevræuæi se do svanuæa.
5 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.
Tijelo je moje obuèeno u crve i u grude zemljane, koža moja puca i rašèinja se.
6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.
Dani moji brži biše od èunka, i proðoše bez nadanja.
7 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.
Opomeni se da je moj život vjetar, da oko moje neæe više vidjeti dobra,
8 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.
Niti æe me vidjeti oko koje me je viðalo; i tvoje oèi kad pogledaju na me, mene neæe biti.
Kao što se oblak razilazi i nestaje ga, tako ko siðe u grob, neæe izaæi, (Sheol h7585)
10 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.
Neæe se više vratiti kuæi svojoj, niti æe ga više poznati mjesto njegovo.
11 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.
Zato ja neæu braniti ustima svojim, govoriæu u tuzi duha svojega, naricati u jadu duše svoje.
12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?
Eda li sam more ili kit, te si namjestio stražu oko mene?
13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,
Kad reèem: potješiæe me odar moj, postelja æe mi moja oblakšati tužnjavu,
14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.
Tada me strašiš snima i prepadaš me utvarama,
15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.
Te duša moja voli biti udavljena, voli smrt nego kosti moje.
16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.
Dodijalo mi je; neæu dovijeka živjeti; proði me se; jer su dani moji taština.
17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,
Šta je èovjek da ga mnogo cijeniš i da mariš za nj?
18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?
Da ga pohodiš svako jutro, i svaki èas kušaš ga?
19 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?
Kad æeš se odvratiti od mene i pustiti me da progutam pljuvanku svoju?
20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?
Zgriješio sam; šta æu ti èiniti, o èuvaru ljudski? zašto si me metnuo sebi za biljegu, te sam sebi na tegobu?
21 Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole."
Zašto mi ne oprostiš grijeh moj i ne ukloniš moje bezakonje? jer æu sad leæi u prah, i kad me potražiš, mene neæe biti.
