Jobin 7
1 "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?
Har Mennesket paa Jord ej Krigerkaar? Som en Daglejers er hans Dage.
2 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.
Som Trællen, der higer efter Skygge som Daglejeren, der venter paa Løn,
3 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.
saa fik jeg Skuffelses Maaneder i Arv kvalfulde Nætter til Del.
4 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.
Naar jeg lægger mig, siger jeg: »Hvornaar er det Dag, at jeg kan staa op?« og naar jeg staar op: »Hvornaar er det Kvæld?« Jeg mættes af Uro, til Dagen gryr.
5 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.
Mit Legeme er klædt med Orme og Skorpe, min Hud skrumper ind og væsker.
6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.
Raskere end Skyttelen flyver mine Dage, de svinder bort uden Haab.
7 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.
Kom i Hu, at mit Liv er et Pust, ej mer faar mit Øje Lykke at skue!
8 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.
Vennens Øje skal ikke se mig, dit Øje søger mig — jeg er ikke mere.
Som Skyen svinder og trækker bort, bliver den, der synker i Døden, borte, (Sheol h7585)
10 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.
han vender ej atter hjem til sit Hus, hans Sted faar ham aldrig at se igen.
11 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.
Saa vil jeg da ej lægge Baand paa min Mund, men tale i Aandens Kvide, sukke i bitter Sjælenød.
12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?
Er jeg et Hav, eller er jeg en Drage, siden du sætter Vagt ved mig?
13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,
Naar jeg tænker, mit Leje skal lindre mig, Sengen lette mit Suk,
14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.
da ængster du mig med Drømme, skræmmer mig op ved Syner,
15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.
saa min Sjæl vil hellere kvæles, hellere dø end lide.
16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.
Nu nok! Jeg lever ej evigt, slip mig, mit Liv er et Pust!
17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,
Hvad er et Menneske, at du regner ham og lægger Mærke til ham,
18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?
hjemsøger ham hver Morgen, ransager ham hvert Øjeblik?
19 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?
Naar vender du dog dit Øje fra mig, slipper mig, til jeg har sunket mit Spyt?
20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?
Har jeg syndet, hvad skader det dig, du, som er Menneskets Vogter? Hvi gjorde du mig til Skive, hvorfor blev jeg dig til Byrde?
21 Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole."
Hvorfor tilgiver du ikke min Synd og lader min Brøde uænset? Snart ligger jeg jo under Mulde, du søger mig — og jeg er ikke mere!
