Jobin 4
1 Silloin teemanilainen Elifas lausui ja sanoi:
Då tok Elifaz frå Teman til ords og sagde:
2 "Ethän pane pahaksesi, jos sinulle puhutaan? Kuka voi vaitikaan olla?
«Vert du vel tykkjen um eg talar? Men kven kann halda ordi inne?
3 Katso, monta sinä olet ojentanut, ja hervonneita käsiä olet vahvistanut;
På rette veg du førde mange; dei trøytte hender styrkte du;
4 sanasi ovat nostaneet kompastunutta, ja rauenneita polvia olet voimistanut.
med ord du hjelpte deim som snåva, og gav dei veike knei kraft.
5 Mutta nyt, kun itseäsi kova kohtaa, sinä tuskastut, kun se sinuun sattuu, sinä kauhistut.
Men når det gjeld deg sjølv, du klagar; når deg det råkar, ræddast du!
6 Eikö jumalanpelkosi ole sinun uskalluksesi ja nuhteeton vaelluksesi sinun toivosi?
Di von du på di gudstru bygde og sette lit til last-laust liv.
7 Ajattele, kuka viaton on koskaan hukkunut, ja missä ovat rehelliset joutuneet perikatoon?
Tenk etter: Når vart skuldlaus tynt? Når gjekk rettvis mann til grunns?
8 Minkä minä olen nähnyt, niin ne, jotka vääryyttä kyntävät ja turmiota kylvävät, ne sitä niittävätkin.
Stødt fann eg: dei som urett pløgde, og sådde naud, dei hausta slikt;
9 Jumalan henkäyksestä he hukkuvat, hänen vihansa hengestä he häviävät.
dei stupte for Guds andedrag, gjekk for hans vreidestorm til grunns.
10 Leijonan ärjyntä, jalopeuran ääni vaiennetaan, ja nuorten leijonain hampaat murskataan;
Ja, løva skrik, og villdyr burar; ungløva fær sin tanngard knekt;
11 jalopeura menehtyy saaliin puutteesta, ja naarasleijonan pennut hajaantuvat.
og løva døyr av skort på rov; løvinna misser sine ungar.
12 Ja minulle tuli salaa sana, korvani kuuli kuiskauksen,
Ein løynleg tale til meg kom; i øyra mitt det stilt vart kviskra,
13 kun ajatukset liikkuivat öisissä näyissä, kun raskas uni oli vallannut ihmiset.
som tankar i eit nattsyn kjem, når svevnen tung på folki kviler.
14 Pelko ja vavistus yllättivät minut, peljästyttivät kaikki minun luuni.
Det kom ei rædsla yver meg, ei skjelving gjenom alle lemer;
15 Tuulen henkäys hiveli kasvojani, ihoni karvat nousivat pystyyn.
ein gust meg yver panna strauk, og på min kropp seg håri reiste;
16 Siinä seisoi-sen näköä en erottanut-haamu minun silmäini edessä; minä kuulin kuiskaavan äänen:
og noko stogga for mi åsyn; eg kunde ikkje klårt skilja; framfor mitt auga stod eit bilæt’, eg høyrde som ei røyst som kviskra:
17 'Onko ihminen vanhurskas Jumalan edessä, onko mies Luojansa edessä puhdas?
«Hev menneskjet vel rett for Gud? Er mannen rein framfor sin skapar?
18 Katso, palvelijoihinsakaan hän ei luota, enkeleissäänkin hän havaitsee vikoja;
Han sine tenarar ei trur og finn hjå sine englar lyte -
19 saati niissä, jotka savimajoissa asuvat, joiden perustus on maan tomussa! He rusentuvat kuin koiperhonen;
enn meir hjå folk i hus av leir; hjå deim som hev sin grunn i moldi, ein kann deim krasa, som eit mol.
20 ennenkuin aamu ehtooksi muuttuu, heidät muserretaan. Kenenkään huomaamatta he hukkuvat ainiaaksi.
Dei er frå morgon og til kveld; ein krasar deim - kven merkar det? - Og dei vert ikkje funne meir.
21 Eikö niin: heidän telttanuoransa irroitetaan, ja he kuolevat, viisaudesta osattomina.'"
Når deira tjeldsnor vert rykt upp, dei døyr og ingen visdom fær.»
