Jobin 39
1 Tiedätkö sinä vuorikauristen poikimisajat, valvotko peurojen synnytyskipuja?
Steingeiti, veit du når ho kidar? Vaktar du riderne åt hindi?
2 Lasketko, milloin niiden kuukaudet täyttyvät, ja tiedätkö ajan, milloin ne poikivat?
Tel måna’rne dei gjeng med unge, og kjenner du deira fødetid?
3 Ne painautuvat maahan, saavat ilmoille sikiönsä ja vapautuvat synnytystuskistaan.
Dei bøygjer seg, fø’r sine ungar, so er det slutt med deira rider.
4 Niiden vasikat vahvistuvat, kasvavat kedolla; ne lähtevät tiehensä eivätkä enää palaja.
På marki kidi veks seg store, spring burt og kjem’kje att til deim.
5 Kuka on laskenut villiaasin vapaaksi, kuka irroittanut metsäaasin siteet,
Kven let villasnet renna fritt, tok bandet av det skjerre dyr,
6 sen, jolle minä annoin aavikon asunnoksi ja suola-aron asuinsijaksi?
som eg gav øydemark til heim, den salte steppa til ein bustad?
7 Se nauraa kaupungin kohinalle, ajajan huutoa se ei kuule;
Det lær åt byen med sitt ståk, slepp høyra skjenn frå drivaren.
8 se tähystelee vuorilta laiduntansa ja etsii kaikkea vihantaa.
Det finn seg beite millom fjell, og leitar upp kvart grøne strå.
9 Taipuuko villihärkä sinua palvelemaan, ja yöpyykö se sinun seimesi ääreen?
Skal tru villuksen vil deg tena, og natta yver ved di krubba?
10 Voitko ohjaksilla pakottaa villihärän vaolle, tahi äestääkö se laaksonpohjia sinua seuraten?
Kann du til fori honom tøyma, horvar han dalar etter deg?
11 Voitko siihen luottaa, siksi että sen voima on suuri, voitko jättää sen haltuun työsi hedelmät?
Lit du på honom for hans styrke? Og yverlet du han ditt arbeid?
12 Voitko uskoa, että se palajaa ja kokoaa viljasi sinun puimatantereellesi?
Trur du han til å føra grøda heim og draga henne inn i løda?
13 Kamelikurjen siipi lepattaa iloisesti, mutta asuuko sen sulissa ja höyhenissä haikaran hellyys?
Struss-hoa flaksar kåt med vengen, men viser fjør og veng morskjærleik?
14 Se jättää munansa maahan, hiekalle helteen haudottaviksi.
Nei, ho legg sine egg på jordi, og let so sanden verma deim;
15 Ei se ajattele, että jalka voi ne särkeä ja metsän eläimet polkea ne rikki.
ho gløymer at ein fot kann treda og villdyr trakka deim i kras.
16 Se on tyly poikasilleen, niinkuin ne eivät olisikaan sen omia; hukkaan menee sen vaiva, mutta ei se sitä pelkää.
Hardt fer ho åt med sine ungar, som var dei ikkje hennar eigne; for fåfengt stræv ho ikkje ræddast.
17 Sillä Jumala on jättänyt sen viisautta vaille ja tehnyt sen ymmärryksestä osattomaksi.
For Gud let henne gløyma visdom, han ei tiletla henne vit.
18 Kun se kiitää ilmaa piesten, nauraa se hevoselle ja ratsumiehelle.
Men når ho baskar seg i veg, ho lær åt både hest og mann.
19 Sinäkö annat hevoselle voiman, puetat sen kaulan liehuvalla harjalla?
Skal tru um du gjev hesten kraft og klæder halsen hans med mån?
20 Sinäkö panet sen hyppimään kuin heinäsirkan? Sen uljas korskunta on peljättävä.
Let du han som grashoppen springa alt med han frøser skræmeleg.
21 Se kuopii lakeutta ja iloitsee, lähtee voimalla asevarustuksia vastaan.
Glad i si kraft han marki skrapar og fer so fram mot væpna flokk.
22 Se nauraa pelolle, ei säiky eikä väisty miekan edestä.
Han urædd er og lær åt rædsla, for sverdet ei han vender um,
23 Sen yllä kalisee viini, välkähtää keihäs ja peitsi.
det skranglar pilhus yver honom, det blenkjer spjot til styng og skot.
24 Käy jyrinä ja jytinä, kun se laukaten taivalta ahmii; ei mikään sitä pidätä sotatorven pauhatessa.
Med ståk og bråk han slukar jordi, ustyrleg når stridsluren gjeng.
25 Milloin ikinä sotatorvi soi, hirnuu se: iihaha! Jo kaukaa se vainuaa taistelun, päälliköiden jylisevän äänen ja sotahuudon.
Han kneggjar: «Hui!» når luren læt, han verar striden langan leid, med skrik frå hovdingar og herrop!
26 Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää?
Flyg hauken upp ved ditt forstand og spilar vengjerne mot sud?
27 Tahi sinunko käskystäsi kotka lentää ylhäälle ja tekee pesänsä korkeuteen?
Stig ørnen høgt av di du byd, og byggjer reiret sitt i høgdi?
28 Kalliolla se asuu ja yöpyy, kallion kärjellä, vuorilinnassaan.
Han bur på berg og held seg der, på kvasse tind og høge nut.
29 Sieltä se tähystelee saalista; kauas katsovat sen silmät.
Derfrå han spæjar etter mat, hans augo yver viddi skodar.
30 Sen poikaset särpivät verta, ja missä on kaatuneita, siellä on sekin."
Hans ungar gløypar i seg blod; der det finst lik, der er han og.»
