Jobin 30

1 "Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä minä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin.

Men nu ler de av mig, de som er yngre av år enn jeg, hvis fedre jeg aktet så ringe at jeg ikke vilde sette dem blandt mine fehunder.

2 Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt

Hvad hjelp kunde jeg også ha av dem, de som har mistet all manndomskraft?

3 puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata;

De er uttæret av nød og sult; de gnager på den tørre mo, som allerede igår var ørk og øde;

4 he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret.

de plukker melde innunder buskene, og gyvelbuskens røtter er deres brød.

5 Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan.

Fra menneskenes samfund jages de ut; folk roper efter dem som efter tyver.

6 Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa.

I fryktelige kløfter må de bo, i huler i jord og berg.

7 Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat-

Mellem buskene skriker de, i neslekratt samler de sig,

8 nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois.

barn av dårer og æreløse folk, pisket ut av landet.

9 Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut;

Og nu er jeg blitt til en spottesang og et ordsprog for dem.

10 he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni.

De avskyr mig, holder sig langt borte fra mig, og mitt ansikt sparer de ikke for spytt;

11 Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni.

for de har løst sine tøiler og ydmyket mig, og bislet har de kastet av for mine øine.

12 Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan.

Ved min høire side reiser deres yngel sig; mine føtter støter de bort og legger sine ulykkesveier mot mig.

13 He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa;

De bryter op min sti, de gjør hvad de kan for å ødelegge mig, de som selv ingen hjelper har.

14 niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin.

Som gjennem en vid revne kommer de; gjennem nedstyrtende murer velter de sig frem.

15 Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.

Redsler har vendt sig mot mig, som stormen forfølger de min ære, og som en sky er min velferd faret bort.

16 Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut.

Og nu utøser min sjel sig i mig; trengsels dager holder mig fast.

17 Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää.

Natten gjennemborer mine ben, så de faller av, og min verk og pine hviler ikke.

18 Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie.

Ved Guds store kraft er det blitt slik med mig at min klædning ikke er til å kjenne igjen; den henger tett omkring mig som kraven på min underkjortel.

19 Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi.

Han har kastet mig ut i skarnet, så jeg er blitt lik støv og aske.

20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun.

Jeg skriker til dig, men du svarer mig ikke; jeg står der, og du bare ser på mig.

21 Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi.

Du er blitt grusom mot mig, med din sterke hånd forfølger du mig.

22 Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa.

Du løfter mig op i stormen, du lar mig fare avsted, og du lar mig forgå i dens brak;

23 Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu.

for jeg vet at du fører mig til døden, til den bolig hvor alt levende samles.

24 Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa?

Dog, rekker ikke mennesket ut sin hånd når alt synker i grus? Skriker han ikke om hjelp når han er kommet i ulykke?

25 Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää?

Gråt jeg ikke selv over den som hadde hårde dager? Sørget ikke min sjel over den fattige?

26 Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.

For jeg ventet godt, men det kom ondt; jeg håpet på lys, men det kom mørke.

27 Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut.

Mine innvoller koker og er ikke stille; trengsels dager er kommet over mig.

28 Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa.

Sort går jeg omkring, men ikke av solens hete; midt iblandt folk reiser jeg mig og roper om hjelp.

29 Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani.

Jeg er blitt en bror av sjakaler og en stallbror av strutser.

30 Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat.

Min hud er sort og faller av mig, og mine ben er brent av hete.

31 Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi ja huiluni sävel itkun ääneksi."

Og min citar er blitt til sorg, og min fløite til gråt og klage.