Jobin 29
1 Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:
Og Job blev ved å fremføre sin visdomstale og sa:
2 "Oi, jospa olisin, niinkuin olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli,
Å, om jeg hadde det som i fordums måneder, som i de dager da Gud vernet om mig,
3 jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki!
da hans lampe skinte over mitt hode, da jeg ved hans lys vandret gjennem mørket,
4 Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä,
slik som jeg hadde det i min modne manndoms dager, da Guds vennskap hvilte over mitt telt,
5 jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät,
da den Allmektige ennu var med mig, og jeg hadde mine barn omkring mig,
6 jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!
da mine føtter badet sig i melk, og berget ved mitt hus lot bekker av olje strømme frem!
7 Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille,
Når jeg gikk op til porten i byen og inntok mitt sete på torvet,
8 niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,
da drog de unge sig unda ved synet av mig, og de gråhårede reiste sig og blev stående;
9 päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen.
høvdinger lot være å tale og la hånden på sin munn;
10 Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen.
de fornemme tidde stille, og deres tunge blev hengende ved ganen.
11 Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;
Enhver som hørte om mig, priste mig lykkelig, og hver den som så mig, gav mig lovord.
12 minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut.
For jeg berget armingen som ropte om hjelp, og den farløse som ingen hjelper hadde.
13 Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan.
Den som var sin undergang nær, velsignet mig, og enkens hjerte fikk jeg til å juble.
14 Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.
Jeg klædde mig i rettferdighet, og den opslo sin bolig i mig; rettsinn bar jeg som kappe og hue.
15 Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.
Øine var jeg for den blinde, og føtter var jeg for den halte.
16 Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin.
En far var jeg for de fattige, og ukjente folks sak gransket jeg.
17 Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa.
Jeg knuste den urettferdiges kjever og rev byttet bort fra hans tenner.
18 Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka.
Jeg tenkte da: I mitt rede skal jeg få dø, og mine dager skal bli tallrike som sand.
19 Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksillani.
Min rot skal ligge åpen for vann, og nattens dugg skal falle på mine grener.
20 Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'
Min ære blir alltid ny, og min bue forynges i min hånd.
21 He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.
Mig hørte de på, de ventet og lyttet i taushet til mitt råd.
22 Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin.
Når jeg hadde talt, tok de ikke til orde igjen, og min tale dryppet ned over dem.
23 He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle.
De ventet på min tale som på regn, de åpnet sin munn som for vårregn.
24 Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.
Når de var motløse, smilte jeg til dem, og mitt åsyns lys kunde de ikke formørke.
25 Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa."
Fikk jeg lyst til å gå til dem, da satt jeg der som høvding og tronte som en konge i sin krigerskare, lik en som trøster de sørgende.
