Jobin 29
1 Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:
Addidit quoque Iob, assumens parabolam suam, et dixit:
2 "Oi, jospa olisin, niinkuin olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli,
Quis mihi tribuat, ut sim iuxta menses pristinos secundum dies, quibus Deus custodiebat me?
3 jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki!
Quando splendebat lucerna eius super caput meum, et ad lumen eius ambulabam in tenebris?
4 Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä,
Sicut fui in diebus adolescentiæ meæ, quando secreto Deus erat in tabernaculo meo?
5 jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät,
Quando erat Omnipotens mecum: et in circuitu meo pueri mei?
6 jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!
Quando lavabam pedes meos butyro, et petra fundebat mihi rivos olei?
7 Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille,
Quando procedebam ad portam civitatis, et in platea parabant cathedram mihi?
8 niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,
Videbant me iuvenes, et abscondebantur: et senes assurgentes stabant.
9 päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen.
Principes cessabant loqui, et digitum superponebant ori suo.
10 Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen.
Vocem suam cohibebant duces, et lingua eorum gutturi suo adhærebat.
11 Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;
Auris audiens beatificabat me, et oculus videns testimonium reddebat mihi.
12 minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut.
Eo quod liberassem pauperem vociferantem, et pupillum, cui non esset adiutor.
13 Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan.
Benedictio perituri super me veniebat, et cor viduæ consolatus sum.
14 Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.
Iustitia indutus sum: et vestivi me, sicut vestimento et diademate, iudicio meo.
15 Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.
Oculus fui cæco, et pes claudo.
16 Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin.
Pater eram pauperum: et causam quam nesciebam, diligentissime investigabam.
17 Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa.
Conterebam molas iniqui, et de dentibus illius auferebam prædam.
18 Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka.
Dicebamque: In nidulo meo moriar, et sicut palma multiplicabo dies.
19 Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksillani.
Radix mea aperta est secus aquas, et ros morabitur in messione mea.
20 Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'
Gloria mea semper innovabitur, et arcus meus in manu mea instaurabitur.
21 He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.
Qui me audiebant, expectabant sententiam, et intenti tacebant ad consilium meum.
22 Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin.
Verbis meis addere nihil audebant, et super illos stillabat eloquium meum.
23 He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle.
Expectabant me sicut pluviam, et os suum aperiebant quasi ad imbrem serotinum.
24 Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.
Siquando ridebam ad eos, non credebant, et lux vultus mei non cadebat in terram.
25 Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa."
Si voluissem ire ad eos, sedebam primus: cumque sederem quasi rex, circumstante exercitu, eram tamen mœrentium consolator.
