Jobin 14
1 "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,
Homo natus de muliere, brevi vivens tempore, repletur multis miseriis.
2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.
Qui quasi flos egreditur et conteritur, et fugit velut umbra, et numquam in eodem statu permanet.
3 Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!
Et dignum ducis super huiuscemodi aperire oculos tuos, et adducere eum tecum in iudicium?
4 Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.
Quis potest facere mundum de immundo conceptum semine? nonne tu qui solus es?
5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.
Breves dies hominis sunt: numerus mensium eius apud te est: constituisti terminos eius, qui præteriri non poterunt.
6 Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.
Recede paululum ab eo, ut quiescat, donec optata veniat, sicut mercenarii, dies eius.
7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.
Lignum habet spem: si præcisum fuerit, rursum virescit, et rami eius pullulant.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,
Si senuerit in terra radix eius, et in pulvere emortuus fuerit truncus illius,
9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.
Ad odorem aquæ germinabit, et faciet comam quasi cum primum plantatum est:
10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?
Homo vero cum mortuus fuerit, et nudatus atque consumptus, ubi quæso est?
11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;
Quomodo si recedant aquæ de mari, et fluvius vacuefactus arescat:
12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
Sic homo cum dormierit, non resurget, donec atteratur cælum, non evigilabit, nec consurget de somno suo.
13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! (Sheol h7585)
Quis mihi hoc tribuat, ut in inferno protegas me, et abscondas me, donec pertranseat furor tuus, et constituas mihi tempus, in quo recorderis mei? (Sheol h7585)
14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.
Putasne mortuus homo rursum vivat? cunctis diebus, quibus nunc milito, expecto donec veniat immutatio mea.
15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.
Vocabis me, et ego respondebo tibi: operi manuum tuarum porriges dexteram.
16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;
Tu quidem gressus meos dinumerasti, sed parce peccatis meis.
17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.
Signasti quasi in sacculo delicta mea, sed curasti iniquitatem meam.
18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,
Mons cadens defluit, et saxum transfertur de loco suo.
19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.
Lapides excavant aquæ, et alluvione paulatim terra consumitur: et hominem ergo similiter perdes.
20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.
Roborasti eum paululum ut in perpetuum transiret: immutabis faciem eius, et emittes eum.
21 Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan-ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi-ei hän heitä huomaa.
Sive nobiles fuerint filii eius, sive ignobiles, non intelliget.
22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."
Attamen caro eius dum vivet dolebit, et anima illius super semetipso lugebit.
