Jobin 14

1 "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,

L’homme né de femme est de peu de jours et rassasié de trouble;

2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.

Il sort comme une fleur, et il est fauché; il s’enfuit comme une ombre, et il ne dure pas.

3 Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!

Pourtant, sur lui tu ouvres tes yeux, et tu me fais venir en jugement avec toi!

4 Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.

Qui est-ce qui tirera de l’impur un [homme] pur? Pas un!

5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.

Si ses jours sont déterminés, si le nombre de ses mois est par-devers toi, si tu lui as posé ses limites, qu’il ne doit pas dépasser,

6 Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.

Détourne de lui ton regard, et il aura du repos, jusqu’à ce que, comme un mercenaire, il achève sa journée;

7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.

Car il y a de l’espoir pour un arbre: s’il est coupé, il repoussera encore, et ses rejetons ne cesseront pas.

8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,

Si sa racine vieillit dans la terre, et si son tronc meurt dans la poussière,

9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.

À l’odeur de l’eau il poussera, et il fera des branches comme un jeune plant;

10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?

Mais l’homme meurt et gît là; l’homme expire, et où est-il?

11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;

Les eaux s’en vont du lac; et la rivière tarit et sèche:

12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.

Ainsi l’homme se couche et ne se relève pas: jusqu’à ce qu’il n’y ait plus de cieux, ils ne s’éveillent pas, et ils ne se réveillent pas de leur sommeil.

13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! (Sheol h7585)

Oh! si tu voulais me cacher dans le shéol, me tenir caché jusqu’à ce que ta colère se détourne, me fixer un temps arrêté, et puis te souvenir de moi, – (Sheol h7585)

14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.

(Si un homme meurt, revivra-t-il?) tous les jours de ma détresse, j’attendrais jusqu’à ce que mon état vienne à changer:

15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.

Tu appellerais, et moi je te répondrais; ton désir serait tourné vers l’œuvre de tes mains;

16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;

Car maintenant tu comptes mes pas: ne veilles-tu pas sur mon péché?

17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.

Ma transgression est scellée dans un sac, et [dans tes pensées] tu ajoutes à mon iniquité.

18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,

Mais une montagne qui s’éboule est réduite en poussière, et le rocher est transporté de son lieu;

19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.

Les eaux usent les pierres, leur débordement emporte la poussière de la terre: ainsi tu fais périr l’espoir de l’homme.

20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.

Tu le domines pour toujours, et il s’en va; tu changes sa face, et tu le renvoies.

21 Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan-ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi-ei hän heitä huomaa.

Ses fils sont honorés, et il ne le sait pas; ils sont abaissés, et il ne s’en aperçoit pas.

22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."

Sa chair ne souffre que pour lui-même, et son âme ne mène deuil que sur lui-même.