Jobin 14
1 "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,
Man, born of woman! Of few days, and full of trouble!
2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.
As a flower he hath gone forth, and is cut off, And he fleeth as a shadow and standeth not.
3 Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!
Also — on this Thou hast opened Thine eyes, And dost bring me into judgment with Thee.
4 Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.
Who giveth a clean thing out of an unclean? not one.
5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.
If determined are his days, The number of his months [are] with Thee, His limit Thou hast made, And he passeth not over;
6 Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.
Look away from off him that he may cease, Till he enjoy as an hireling his day.
7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.
For there is of a tree hope, if it be cut down, That again it doth change, That its tender branch doth not cease.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,
If its root becometh old in the earth, And its stem doth die in the dust,
9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.
From the fragrance of water it doth flourish, And hath made a crop as a plant.
10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?
And a man dieth, and becometh weak, And man expireth, and where [is] he?
11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;
Waters have gone away from a sea, And a river becometh waste and dry.
12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
And man hath lain down, and riseth not, Till the wearing out of the heavens they awake not, Nor are roused from their sleep.
13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! (Sheol h7585)
O that in Sheol Thou wouldest conceal me, Hide me till the turning of Thine anger, Set for me a limit, and remember me. (Sheol h7585)
14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.
If a man dieth — doth he revive? All days of my warfare I wait, till my change come.
15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.
Thou dost call, and I — I answer Thee; To the work of Thy hands Thou hast desire.
16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;
But now, my steps Thou numberest, Thou dost not watch over my sin.
17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.
Sealed up in a bag [is] my transgression, And Thou sewest up mine iniquity.
18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,
And yet, a falling mountain wasteth away, And a rock is removed from its place.
19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.
Stones have waters worn away, Their outpourings wash away the dust of earth, And the hope of man Thou hast destroyed.
20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.
Thou prevailest [over] him for ever, and he goeth, He is changing his countenance, And Thou sendest him away.
21 Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan-ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi-ei hän heitä huomaa.
Honoured are his sons, and he knoweth not; And they are little, and he attendeth not to them.
22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."
Only — his flesh for him is pained, And his soul for him doth mourn.'
