Jobin 14
1 "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,
Et Menneske, født af en Kvinde, lever en stakket Tid og mættes af Uro.
2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.
Han gaar op som et Blomster og henvisner, han flyr som en Skygge og bestaar ikke.
3 Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!
Ogsaa over en saadan oplader du dine Øjne og fører mig for din Dom.
4 Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.
Ja, kom der dog en ren af en uren! men nej, ikke en eneste.
5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.
Dersom hans Dage ere bestemte, hans Maaneders Tal fastsat hos dig, dersom du har sat ham en Grænse, han ikke kan overskride:
6 Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.
Da lad af fra ham, at han maa hvile; at han dog som en Daglønner maa glæde sig ved sin Dag.
7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.
Thi et Træ har Haab: Naar det er afhugget, kan det igen skyde frem, og dets Kviste udeblive ikke.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,
Om end dets Rod bliver gammel i Jorden, og dets Stub dør i Støvet,
9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.
saa grønnes det dog igen af Vandets Duft og skyder Grene som en frisk Plante.
10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?
Men dør en Mand, er hans Kraft forbi, og opgiver et Menneske Aanden, hvor er han da?
11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;
Vand løber ud af Søen, og en Flod svinder og bliver tør:
12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
Saaledes lægger og at Menneske sig og staar ikke op; indtil Himlene ikke mere ere, opvaagne de ikke, og de opvækkes ikke af deres Søvn.
13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! (Sheol h7585)
Gid du vilde gemme mig i Graven, ja skjule mig, indtil din Vrede vendte om; at du vilde sætte mig en beskikket Tid og vilde komme mig i Hu igen! (Sheol h7585)
14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.
Naar en Mand dør, mon han da skal leve op igen? saa vilde jeg vente alle mine Stridsdage, indtil min Afløsning kom.
15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.
Du skulde kalde, og jeg skulde svare dig; du skulde længes efter dine Hænders Gerning!
16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;
Thi nu tæller du mine Skridt; du varer ikke over min Synd.
17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.
Min Overtrædelse er forseglet i et Knippe, og du syr til om min Misgerning.
18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,
Men et Bjerg, som falder, smuldrer hen, og en Klippe flytter sig fra sit Sted;
19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.
Vandet udhuler Stene, og dets Strømme bortskylle Jordens Støv: Saaledes gør du et Menneskes Forhaabning til intet.
20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.
Du overvælder ham evindelig, og han farer hen; du forvender hans Udseende og lader ham fare.
21 Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan-ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi-ei hän heitä huomaa.
Ere hans Børn i Ære, da ved han det ikke; ere de ringe, da mærker han det ikke.
22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."
For ham er kun Smerten, hans Kød lider, og for ham Sorgen, hans Sjæl føler.
