Jobin 10
1 "Minun sieluni on kyllästynyt elämään; minä päästän valitukseni valloilleen ja puhun sieluni murheessa,
Mi sjæl er leid av livet mitt, eg gjev mi klaga lause taumar, vil tala i min såre hugverk.
2 minä sanon Jumalalle: 'Älä tuomitse minua syylliseksi; ilmaise minulle, miksi vaadit minua tilille.
Til Gud eg segjer: «Døm meg ikkje; seg kvifor du imot meg strider!
3 Onko sinulla hyötyä siitä, että teet väkivaltaa, että oman käsialasi hylkäät, mutta valaiset jumalattomain neuvoa?
Finn du det godt å gjera vald, og øyda upp ditt eige verk, men lysa yver gudlaust råd?
4 Onko sinulla lihan silmät, katsotko, niinkuin ihminen katsoo?
Er auga ditt av kjøt og blod? Ser du som menneskje plar sjå?
5 Ovatko sinun päiväsi niinkuin ihmisen päivät, ovatko vuotesi niinkuin miehen vuodet,
Er dine dagar mennesk-dagar? Er dine år lik mannsens år?
6 koska etsit vääryyttä minusta ja tutkit minun syntiäni,
Med di mitt brot du leitar upp, og granskar etter syndi mi,
7 vaikka tiedät, etten ole syyllinen ja ettei ole ketään, joka sinun käsistäsi auttaa?'
endå du veit eg er uskuldig, og ingen bergar or di hand.
8 Sinun kätesi ovat minut luoneet ja tehneet; yhtäkaikki minut perin juurin tuhoat.
Di hand hev skapt og dana meg fullt ut, og no vil du meg tyna?
9 Muista, että sinä olet muovaillut minut niinkuin saven, ja nyt muutat minut tomuksi jälleen.
Hugs på, du forma meg som leir; no gjer du atter meg til mold!
10 Etkö sinä valanut minua niinkuin maitoa ja juoksuttanut niinkuin juustoa?
Som mjølk du let meg renna ut og let meg stivna liksom ost;
11 Sinä puetit minut nahalla ja lihalla ja kudoit minut luista ja jänteistä kokoon.
Du klædde meg med hud og kjøt, fleitta bein og senar saman.
12 Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni.
Du gav meg både liv og miskunn, og verna um mitt andedrag.
13 Mutta sinä kätkit sydämeesi tämän; minä tiedän, että tämä oli sinun mielessäsi:
Men dette du i hjarta gøymde, eg veit det var i din tanke;
14 jos minä syntiä tein, niin sinä vartioitsit minua, ja minun rikostani et antanut anteeksi.
Du vakta på meg um eg synda; du gav meg ikkje til mitt brot;
15 Jos olisin syyllinen, niin voi minua! Ja vaikka olisin oikeassa, en kuitenkaan voisi päätäni nostaa, häpeästä kylläisenä ja kurjuuttani katsellen.
um eg var skuldig, usæl eg! Um skuldfri, tord’ eg ei meg briska, av skjemsla mett, med naud for augom;
16 Jos minun pääni nousee, niin sinä ajat minua niinkuin leijona ja teet yhä ihmeitäsi minua vastaan.
For då du jaga meg som løva og let meg atter under sjå,
17 Sinä hankit yhä uusia todistajia minua vastaan, ja vihasi minuun kasvaa, ja sinä tuot vereksiä joukkoja minun kimppuuni.
du førde nye vitne mot meg og harmast endå meir på meg og sende mot meg her på her.
18 Miksi toit minut ilmoille äitini kohdusta? Jospa olisin kuollut, ihmissilmän näkemätönnä!
Kvi drog du meg or morsliv fram? Kvi fekk eg ikkje usedd døy,
19 Niin minä olisin, niinkuin minua ei olisi ollutkaan; minut olisi kannettu äidin kohdusta hautaan.
lik ein som aldri til hev vore, og vart i grav frå morsliv lagt?
20 Ovathan päiväni vähissä; hän antakoon minun olla rauhassa, hän kääntyköön minusta pois, että hiukkasen ilostuisin,
Er ikkje mine dagar få? Haldt upp! Slepp meg, so eg litt glad kann verta,
21 ennenkuin lähden, ikinä palajamatta, pimeyden ja synkeyden maahan,
fyrr eg gjeng burt, og kjem’kje att, til myrkre land med daudeskugge,
22 maahan, jonka pimeys on synkkä pilkkopimeä ja sekasorto ja jossa valkeneminenkin on pimeyttä."
eit land so myrkt som svarte natti, med daudeskugge og vanskipnad, der dagsljoset er som myrke natt!»»
