Psalmien 2

1 Miksi pakanat kiukuitsevat, ja kansat turhia ajattelevat?

Hvorfor larmer hedningene og grunder folkene på det som fåfengt er?

2 Maan kuninkaat hankitsevat itseänsä, ja päämiehet keskenänsä neuvoa pitävät Herraa ja hänen voideltuansa vastaan.

Jordens konger reiser sig, og fyrstene rådslår sammen mot Herren og mot hans salvede:

3 Katkaiskaamme heidän siteensä, ja heittäkäämme meistä pois heidän köytensä.

La oss sprenge deres bånd og kaste deres rep av oss!

4 Mutta joka taivaissa asuu, nauraa heitä: Herra pilkkaa heitä.

Han som troner i himmelen, ler, Herren spotter dem.

5 Kerran hän puhuu heille vihoissansa, ja hirmuisuudessansa peljättää heitä.

Så taler han til dem i sin vrede, og i sin harme forferder han dem:

6 Mutta minä asetin kuninkaani Zioniin, pyhälle vuorelleni.

Og jeg har dog innsatt min konge på Sion, mitt hellige berg!

7 Minä tahdon saarnata senkaltaisesta säädystä, josta Herra minulle sanoi: Sinä olet minun poikani, tänäpänä minä sinun synnytin.

Jeg vil kunngjøre hvad fastsatt er: Herren sa til mig: Du er min sønn, jeg har født dig idag.

8 Ano minulta, niin minä annan pakanat perinnökses ja maailman ääret omakses.

Begjær av mig! Så vil jeg gi dig hedningene til arv og jordens ender til eie.

9 Sinun pitää särkemän heitä rautaisella valtikalla, ja niinkuin savisen astian heitä murentaman.

Du skal knuse dem med jernstav; som en pottemakers kar skal du sønderslå dem.

10 Nyt te kuninkaat, siis ymmärtäkäät, ja te maan tuomarit, antakaat teitänne kurittaa.

Og nu, I konger, gå viselig frem! La eder advare, I dommere på jorden!

11 Palvelkaat Herraa pelvossa, ja iloitkaat vavistuksessa.

Tjen Herren med frykt og juble med beven!

12 Antakaat suuta pojalle, ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä; sillä hänen vihansa syttyy pian. Mutta autuaat ovat kaikki ne, jotka häneen uskaltavat.

Kyss Sønnen, forat han ikke skal bli vred, og I gå til grunne på veien! For snart kunde hans vrede optendes. Salige er alle de som tar sin tilflukt til ham.