Psalmien 137

1 Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

Ob babilonskih rekah, tam smo se usedli; da, jokali smo, ko smo se spominjali Siona.

2 Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

Svoje harfe smo obesili na vrbe v njegovi sredi.

3 Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Kajti tam so tisti, ki so nas odvedli proč ujete, od nas zahtevali pesem in tisti, ki so nas opustošili, so od nas zahtevali veselje, rekoč: »Zapojte nam eno izmed sionskih pesmi.«

4 Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Kako naj bi v tuji deželi peli Gospodovo pesem?

5 Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Če jaz pozabim tebe, oh Jeruzalem, naj moja desnica pozabi svojo spretnost.

6 Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Če se te jaz ne spomnim, naj se moj jezik prilepi k nebu mojih ust, če ne povišam Jeruzalema nad svojo glavno radost.

7 Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

Spomni se, oh Gospod, na Jeruzalemov dan otrok Edóma, ki so rekli: »Izbrišite ga, izbrišite ga, celo do njegovih temeljev.«

8 Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Oh hči babilonska, ki boš uničena, srečen bo tisti, ki te poplača, kakor si nam ti služila.

9 Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.

Srečen bo tisti, ki zgrabi in trešči tvoje malčke ob kamne.