Psalmien 137

1 Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

Við sátum á bökkum Babylonsfljóts og minntumst Jerúsalem – og grétum.

2 Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

Gígjurnar höfum við lagt til hliðar, hengt þær á greinar pílviðarins.

3 Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Hvernig eigum við að geta sungið?

4 Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Samt heimta kúgarar okkar söng, vilja að við syngjum gleðiljóð frá Síon!

5 Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Ef ég gleymi þér Jerúsalem, þá visni mín hægri hönd!

6 Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Ef ég elska annað umfram Jerúsalem, þá sé mér mátulegt að missa málið og tapa röddinni.

7 Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

Ó, Drottinn, gleymdu ekki orðum Edómíta, daginn þegar Babyloníumenn hernámu Jerúsalem. „Rífið allt til grunna!“æptu þeir.

8 Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Þú Babýlon, ófreskja eyðingarinnar, þú munt sjálf verða lögð í rúst. Lengi lifi þeir sem eyða þig – þig sem eyddir okkur.

9 Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.

Og heill þeim sem tekur ungbörn þín og slær þeim við stein!