< Jobin 7 >
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
Ciertamente tiempo determinado tiene el hombre sobre la tierra; y sus días son como los días del jornalero.
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
Como el siervo desea la sombra, y como el jornalero espera su trabajo:
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
Así poseo yo los meses de vanidad, y las noches del trabajo me dieron por cuenta.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
Cuando estoy acostado, digo: ¿Cuándo me levantaré? Y mide mi corazón la noche, y estoy harto de devaneos hasta el alba.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
Mi carne está vestida de gusanos, y de terrones de polvo: mi piel rompida y abominable.
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
Mis días fueron más ligeros, que la lanzadera del tejedor; y fenecieron sin esperanza.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Acuérdate que mi vida es un viento; y que mis ojos no volverán para ver el bien.
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Los ojos de los que [ahora] me ven, nunca más me verán: tus ojos serán sobre mí, y dejaré de ser.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol )
La nube se acaba, y se va: así es el que desciende al sepulcro, que nunca más subirá. (Sheol )
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
No tornará más a su casa, ni su lugar le conocerá más.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Por tanto yo no detendré mi boca, mas hablaré con la angustia de mi espíritu, y quejarme he con la amargura de mi alma.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
¿Soy yo la mar, o alguna ballena que me pongas guardia?
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
Cuando digo: Mi cama me consolará, mi cama me quitará mis quejas:
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
Entonces me quebrantarás con sueños, y me turbarás con visiones.
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
Y mi alma tuvo por mejor el ahogamiento; y la muerte más que a mis huesos.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
Abominé la vida, no quiero vivir para siempre: déjame, pues que mis días son vanidad.
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
¿Qué es el hombre para que le engrandezcas, y que pongas sobre él tu corazón;
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
Y que le visites todas las mañanas, y todos los momentos le pruebes?
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
¿Hasta cuándo no me dejarás, ni me soltarás hasta que trague mi saliva?
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
Pequé: ¿qué te haré, oh guardador de los hombres? ¿Por qué me has puesto contrario a ti, y qué a mí mismo sea pesadumbre?
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
¿Y por qué no quitas mi rebelión, y perdonas mi iniquidad? porque ahora dormiré en el polvo; y buscarme has de mañana, y no seré hallado.