Jobin 7
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
Por acaso o ser humano não tem um trabalho duro sobre a terra, e não são seus dias como os dias de um assalariado?
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
Como o servo suspira pela sombra, e como o assalariado espera por seu pagamento,
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
Assim também me deram por herança meses inúteis, e me prepararam noites de sofrimento.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
Quando eu me deito, pergunto: Quando me levantarei? Mas a noite se prolonga, e me canso de me virar [na cama] até o amanhecer.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
Minha carne está coberta de vermes e de crostas de pó; meu pele está rachada e horrível.
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
Meus dias são mais rápidos que a lançadeira do tecelão, e perecem sem esperança.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Lembra-te que minha vida é um sopro; meus olhos não voltarão a ver o bem.
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Os olhos dos que me veem não me verão mais; teus olhos estarão sobre mim, porém deixarei de existir.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
A nuvem se esvaece, e passa; assim também quem desce ao Xeol nunca voltará a subir. (Sheol h7585)
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
Nunca mais voltará à sua casa, nem seu lugar o conhecerá.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Por isso eu não calarei minha boca; falarei na angústia do meu espírito, e me queixarei na amargura de minha alma.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
Por acaso sou eu o mar, ou um monstro marinho, para que me ponhas guarda?
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
Quando eu digo: Minha cama me consolará; meu leito aliviará minhas queixa,
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
Então tu me espantas com sonhos, e me assombras com visões.
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
Por isso minha alma preferia a asfixia [e] a morte, mais que meus ossos.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
Odeio [a minha vida]; não viverei para sempre; deixa-me, pois que meus dias são inúteis.
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
O que é o ser humano, para que tanto o estimes, e ponhas sobre ele teu coração,
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
E o visites a cada manhã, e a cada momento o proves?
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
Até quando não me deixarás, nem me liberarás até que eu engula minha saliva?
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
Se pequei, o eu que te fiz, ó Guarda dos homens? Por que me fizeste de alvo de dardos, para que eu seja pesado para mim mesmo?
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
E por que não perdoas minha transgressão, e tiras minha maldade? Porque agora dormirei no pó, e me buscarás de manhã, porém não mais existirei.
