Jobin 7
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
Militia est vita hominis super terram: et sicut dies mercenarii, dies eius.
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
Sicut servus desiderat umbram, et sicut mercenarius praestolatur finem operis sui:
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
Sic et ego habui menses vacuos, et noctes laboriosas enumeravi mihi.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
Si dormiero, dicam: Quando consurgam? et rursum expectabo vesperam, et replebor doloribus usque ad tenebras.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
Induta est caro mea putredine et sordibus pulveris, cutis mea aruit, et contracta est.
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
Dies mei velocius transierunt quam a texente tela succiditur, et consumpti sunt absque ulla spe.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Memento quia ventus est vita mea, et non revertetur oculus meus ut videat bona.
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Nec aspiciet me visus hominis: oculi tui in me, et non subsistam.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
Sicut consumitur nubes, et pertransit: sic qui descenderit ad inferos, non ascendet. (Sheol h7585)
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
Nec revertetur ultra in domum suam, neque cognoscet eum amplius locus eius.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Quapropter et ego non parcam ori meo, loquar in tribulatione spiritus mei: confabulabor cum amaritudine animae meae.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
Numquid mare ego sum, aut cetus, quia circumdedisti me carcere?
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
Si dixero: Consolabitur me lectulus meus, et relevabor loquens mecum in strato meo:
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
Terrebis me per somnia, et per visiones horrore concuties.
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
Quam ob rem elegit suspendium anima mea, et mortem ossa mea.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
Desperavi, nequaquam ultra iam vivam: parce mihi, nihil enim sunt dies mei.
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
Quid est homo, quia magnificas eum? aut quid apponis erga eum cor tuum?
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
Visitas eum diluculo, et subito probas illum:
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
Usquequo non parcis mihi, nec dimittis me ut glutiam salivam meam?
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
Peccavi, quid faciam tibi o custos hominum? quare posuisti me contrarium tibi, et factus sum mihimetipsi gravis?
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
Cur non tollis peccatum meum, et quare non aufers iniquitatem meam? ecce, nunc in pulvere dormiam: et si mane me quaesieris, non subsistam.
