Jobin 7

1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

La vie de l’homme sur la terre est un temps de service, et ses jours sont comme ceux du mercenaire.

2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

Comme l’esclave soupire après l’ombre, comme l’ouvrier attend son salaire,

3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

ainsi j’ai eu en partage des mois de douleur, pour mon lot, des nuits de souffrance.

4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

Si je me couche, je dis: « Quand me lèverai-je? Quand finira la nuit? » et je suis rassasié d’angoisses jusqu’au jour.

5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Ma chair se couvre de vers et d’une croûte terreuse, ma peau se gerce et coule.

6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Mes jours passent plus rapides que la navette, ils s’évanouissent: plus d’espérance!

7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

O Dieu, souviens-toi que ma vie n’est qu’un souffle! Mes yeux ne reverront pas le bonheur.

8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

L’œil qui me regarde ne m’apercevra plus; ton œil me cherchera, et je ne serai plus.

9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)

Le nuage se dissipe et passe; ainsi celui qui descend au schéol ne remontera plus; (Sheol h7585)

10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

il ne retournera plus dans sa maison; le lieu qu’il habitait ne le reconnaîtra plus.

11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

C’est pourquoi je ne retiendrai pas ma langue, je parlerai dans l’angoisse de mon esprit, j’exhalerai mes plaintes dans l’amertume de mon âme.

12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

Suis-je la mer ou un monstre marin, pour que tu poses une barrière autour de moi?

13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

Quand je dis: « Mon lit me soulagera, ma couche calmera mes soupirs, »

14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

alors tu m’effraies par des songes, tu m’épouvantes par des visions.

15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

Ah! Mon âme préfère la mort violente, mes os appellent le trépas.

16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Je suis en proie à la dissolution, la vie m’échappe pour jamais; laisse-moi, car mes jours ne sont qu’un souffle.

17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

Qu’est-ce que l’homme, pour que tu en fasses tant d’estime, que tu daignes t’occuper de lui,

18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

que tu le visites chaque matin, et qu’à chaque instant tu l’éprouves?

19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

Quand cesseras-ru d’avoir le regard sur moi? Quand me laisseras-tu le temps d’avaler ma salive?

20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

Si j’ai péché, que puis-je te faire, ô Gardien des hommes? Pourquoi me mettre en butte à tes traits, et me rendre à charge à moi-même?

21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.

Que ne pardonnes-tu mon offense? Que n’oublies-tu mon iniquité? Car bientôt je dormirai dans la poussière; tu me chercheras, et je ne serai plus.