Jobin 7
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
“Is there not warfare to man on earth? And his days as the days of a hired worker?
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
As a servant desires the shadow, And as a hired worker expects his wage,
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
So I have been caused to inherit months of vanity, And they numbered nights of misery to me.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
If I lay down, then I have said, When do I rise, And evening has been measured? And I have been full of tossings until dawn.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
My flesh has been clothed [with] worms, And a clod of dust, My skin has been shriveled and is loathsome,
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
My days swifter than a loom, And they are consumed without hope.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Remember that my life [is] a breath, My eye does not turn back to see good.
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
The eye of my beholder does not behold me. Your eyes [are] on me—and I am not.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
A cloud has been consumed, and it goes, So he who is going down to Sheol does not come up. (Sheol h7585)
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
He does not turn to his house again, Nor does his place discern him again.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Also I do not withhold my mouth—I speak in the distress of my spirit, I talk in the bitterness of my soul.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
Am I a sea [monster], or a dragon, That You set a watch over me?
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
When I said, My bed comforts me, In my talking He takes away my couch.
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
And You have frightened me with dreams, And You terrify me from visions,
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
And my soul chooses strangling, Death rather than my bones.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
I have wasted away—I do not live for all time. Cease from me, for my days [are] vanity.
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
What [is] man that You magnify him? And that You set Your heart to him?
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
And inspect him in the mornings, [And] in the evenings try him?
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
How long do You not look from me? You do not desist until I swallow my spittle.
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
I have sinned, what do I do to You, O watcher of man? Why have You set me for a mark to You, And I am for a burden to myself—and what?
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
You do not take away my transgression, And [do not] cause my iniquity to pass away, Because now, I lie down in dust, And You have sought me—and I am not!”
