Jobin 7
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
“Diklai hman ah hlanghing hamla caempuei a om moenih a? A khohnin te kutloh kah khohnin banghui ni.
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
Sal bangla hlipkhup a hloep tih kutloh bangla a bisai a lamtawn.
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
Ka taengah a poeyoek la a hla ka pang van tih thakthaenah hlaem he kai hamla a khueh.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
Ka yalh tih, ‘Me vaengah nim ka thoh ve?’ ka ti. Khoyin loh puh tih hlaemhmah duela yuthonah khaw ka cung.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
Ka saa loh a rhit a bai, ka vin dongkah laipi tiknong khaw uet tih a tuei.
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
Ka khohnin loh tampai lakah bawn tih lungli lungla la ngaiuepnah bawt.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Ka hingnah mueihla he poek lah. Hnothen hmuh ham khaw ka mik loh mael voel mahpawh.
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Kai aka so mik loh kai m'mae voel mahpawh. Na mik te kai soah om dae kai ka om voel pawh.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
Cingmai loh haai tih cing, saelkhui la aka suntla rhoek tah ha mael tangloeng pawh. (Sheol h7585)
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
A im la koep mael pawt vetih, a hmuen loh anih hmat voel mahpawh.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Te dongah kai khaw ka ka tuem mahpawh. Ka mueihla khobing doela ka thui vetih. Ka hinglu khahing doela ka lolmang pueng ni.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
Kai he tuipuei tuihnam tih nim, kai soah thongim na khueh.
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
Ka soengca loh kai n'hloep bitni, ka thingkong loh ka kohuetnah te a phueih bitni ka ti.
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
Mueimang neh kai nan rhihyawp sak tih, olphong neh kai nan let sak.
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
Ka hinglu loh ka rhuhrhong lakah khaknah neh dueknah ni a coelh.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
Ka kohnue coeng, kumhal duela ka hing mahpawh, kai he n'toeng laeh, ka khohnin khaw a honghi ni.
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
Mebang hlanghing lae amah na pantai sak tih, a taengah na lungbuei na khueh te.
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
Anih te mincang ah na cawh tih mikhaptok ah ni anih te na loepdak.
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
Balae tih kai lamloh na mangthung pawt eh? Ka timtui ka dolh hil kai nan rhael moenih.
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
Hlang aka kueinah nang taengah ka tholh tih balae ka saii? Balae tih kai he na kutnoek la nan khueh. Te dongah kai ham tah hnorhih la ka om coeng.
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
Te dongah ka boekoek he na phueih tih kai kah thaesainah he nan khoe mai pawt lae? Laipi khuila ka yalh pawn ni. Kai nan toem cakhaw ka om voel moenih,” a ti nah.
