Jobin 30
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
Men no er eg til spott for deim som yngre er av år enn eg; eg deira feder ikkje fann verdige plass hjå gjætarhunden.
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Magtlause er og deira hender, og deira saft og kraft er burte;
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
Dei magre er av naud og svolt, dei gneg i turre øydemarki som alt i går var reine audni,
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
og plukkar melde millom kjørri og hev til føda einerot.
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
Frå folket vert dei jaga burt, fær tjuvemann slengt etter seg.
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
Dei gøymer seg i fæle gil, i holor uti jord og fjell;
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
og millom buskor skrålar dei og samlast under netlerunnar;
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
ei ætt av dårar og namnlause som ein helst piskar ut or landet.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
No er eg slengjestev for deim, eit ordtak hev for deim eg vorte.
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
Dei styggjest ved meg, held seg burte og sparer ei å sputta på meg.
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
Utan all blygd dei krenkjer meg, hiv av kvart band framfor mi åsyn.
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
Eit utjo reiser seg til høgre, dei spenner mine føter burt, og legg ulukke-vegar mot meg.
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
Og stigen min den bryt dei upp og hjelper til med mi ulukka, dei som er hjelpelause sjølv.
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
Som gjenom vide murbrot kjem dei, velter seg fram med bråk og brak.
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
Imot meg vender rædslor seg, mi æra elter dei som stormen, mi velferd kvarv som lette sky.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
No jamrar seg mi sjæl i meg; usæle dagar held meg fast.
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
Natti gneg mine knokar av meg, min verk, mi pina aldri søv.
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
Ved allmagt vert min klædnad vanstelt, heng tett som skjortekragen kring meg.
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
Han kasta meg i skarnet ned; og eg ser ut som mold og oska.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
Eg skrik til deg, du svarar ikkje, eg stend der, og du stirer på meg.
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
Hard hev du vorte imot meg, du stri’r mot meg med veldug hand.
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
Du let meg fara burt i stormen, du let meg tynast i hans brus.
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
Eg veit du fører meg til dauden, der alt som liver samlast lyt.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Kven kavar ikkje når han søkk? Kven ropar ikkje ut i fåren?
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
Gret eg’kje sjølv med den fortrykte, og syrgde yver fatigmann?
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
Eg vona godt, men det kom vondt, eg venta ljos, men myrker kom.
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
Det kokar allstødt i mitt indre, ulukkedagen møter meg.
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
Svart gjeng eg kring, men ikkje solbrend, eg ris i flokken, skrik um hjelp.
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
Bror åt sjakalar hev eg vorte, til strussar eg ein frende er.
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
Mi hud er svart og flaknar av; det brenn i mine bein av hite.
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
Min cither hev eg bytt i sorg, og fløyta mi med gråtar-mål.
